Yo Momma!

Työpäivän viimeinen tunti. Onneksi kohta pääsee jo kotiin. Kieli on kuiva kuin santapaperi ja suussa maistuu paska ja tupakansavu. Päätä särkee. Olen oppinut, että se kuuluu tähän työhön, koska niin tapahtuu joka päivä. Kiitos näiden vähisten, jotka ensin tukkivat kaikki mahdolliset ilmanvaihtoventtiilit ja sen jälkeen polttavat norttia sisällä niin paljon kuin kuppasista keuhkoista vaan löytyy imua, ja sitähän löytyy, vaikka astman raiskaamasta pihinästä päätellen voisi luulla toisin. Sitten vielä kehdataan valittaa, kun on niin tunkkaista ja alakerrastakin tulee joka ilta hirveä ruoankäry. Ajatella, että jossain asunnossa keittiö on vielä siinä kunnossa, että siellä voi ylipäänsä tehdä ruokaa. Välillä, kun ei voi olla aivan varma, onko se olohuoneessa käryävä foliopurkki tuhkakuppi vai kertakäyttögrilli, kun HK:n sininen kärtsää puoliksi poltettujen tupakannatsojen päällä. Jatkumona taas tämän spadduttelijan yläkerrassa valitetaan alakerrasta tulevaa tupakanhajua. Mikä vitun palautelaatikko minä olen?! Jos oikeasti saisin toteuttaa omat ratkaisumallini näissä tapauksissa niin se olisi hyvin yksinkertainen. Sata kiloa dynamiittia per talo ja humpsista - ongelma on ratkaistu. Hauskinta tässäkin on se, että jos kertoisin asukkaalle tällaisesta mahdollisuudesta niin vastaanotto olisi näiden valopäiden keskuudessa suurinpiirtein seuraava: "Hyvä idea, kas kun en ole itse tullut ajatelleeksi."

Vielä viimeinen kerros ja työpäivä olisi pulkassa. Löytyisikö täältä se helmi, joka kruunaisi koko päivän. Pitikin miettiä moista. Ovi aukesi sepposen selälleen ja ulos pamahti tämän kauhuleffan pääpahis. Noin 60-vuotias rouva käppäili keskelle rappukäytävää pelkät rintaliivit ja alushousut jalassa. Kummatkin silmät sojottivat eri suuntiin. Kädet olivat täynnä arpia ja mustelmia. Mietin soittaisinko ensin poliisille vai Suomen Ufotutkijoille. Nyt olisi nimittäin maan ulkopuolista elämää näytillä ainakin sadan kilon edestä ja minun nimeni tultaisiin painamaan historiankirjoihin. Olin nimittäin aikeissa hapettaa tämän otuksen. Pakkohan tämän kiinniottamisesta olisi jotain provikkaa saatava, ajattelin dollarinkuvat silmissä. Hän ehti kuitenkin avata suunsa ensin ja kävi ilmi, että kyseessä oli jälleen kerran vain perus höynä. Kaikella kunnioituksella ja ammattitaidolla yritin selittää parhaani mukaan kaiken sen, mitä tulisimme asunnossa tekemään. Mikään ei tuntunut menevän perille, joten yritin olla välittämättä. Kuumottavaa oli kuitenkin se, että tämä rouva seisoi jatkuvasti selkäni takana alusvaatteisillaan ja piti ihmeellistä ääntä ja tulitti kysymyksiä kuin Stasin agentti. "Ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö, mikä tuo on, ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö, miksi te olette täällä, ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö, millon tulette uudestaan, ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö". Tullaan joskus kymmenen vuoden päästä uudestaan, yritin kohteliaasti selittää. "Ö-ö-ö-ö-ö-ö..Ette muista kuitenkaan, ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö, varmasti unohdatte tulla, ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö". Teki mieli luvata rouvalle, että jos hän on vielä kymmenen vuoden päästä hengissä ja minä teen näitä samoja hommia, niin minut saisi vapaasti kaapata siihen alukseen, millä hänkin on tänne tullut ja viedä vaikka apinoiden planeetalle orankien raiskattavaksi. Terve!