Kärttyinen Vaari

Työkohteemme ei aina ole pelkästään kerrostaloja, vaan mukaan mahtuu myös rivi -ja omakotitaloja. Olimme jälleen kerran Itä-Helsingissä ja työkohteena oli rivitaloyhtiö aivan merenrannan tuntumassa. Näkymät oli aika hulppeat näistä asunnoista, mutta lähestulkoon yhdessäkään asunnossa ei asukkaat tuntuneet arvostavan tätä merinäköalaa. Parhaimmassa tapauksessa ensin oli sälekaihtimet ja niiden päälle vedetty rullaverho, ja vielä varmuuden vuoksi tavalliset verhot peittämään sen alla olevan härdellin. Näin saatiin aikaiseksi varmaankin haluttu illuusio, joka näytti siltä kuin ikkunoita ei olisi ollut lainkaan. Kodinhoitokin oli vieras käsite suurimmalle osalle asukkaista, joka ei sekään enää tullut yllätyksenä. Mikä näitäkin ihmisiä vaivaa? Himohamstraajia, höyrypäitä, kälättäjiä ja kimittäjiä asunnosta toiseen. Jos itselläni olisi mahdollisuus asua tuollaisella paikalla niin varmasti sisustaisin kotini vimpan päälle ja pitäisin huolen, että jokainen vieras valahtaisi kateudesta vihreäksi nähdessään ne puitteet, jossa itse steppailisin päivästä toiseen muniani rapsutellen.

Näissä asunnoissa oli siis menossa kaikkea pientä remppaa, joten alueella pyöri myös muutama muukin työmies. Oli aamupäivä ja olimme menossa yhteen asuntoon suorittamaan mittauksia. Kukaan ei tullut soitoista huolimatta avaamaan ovea, joten menimme sisään normaaliin tapaan yleisavaimella. Eteisessä oli seinään teipattu lappu, joka varoitti murtohälyttimestä, joka saattoi laueta jos eteisen oven aukaisisi. Haiskahti hiukan kusetukselle, koska eteisessä ei ollut muuta kuin epämääräisiä naruvirityksiä, jotka oli vittumaisesti tiellä jos halusi mennä asuntoon sisälle. Joten taiteilimme tiemme narujen ja keppien läpi asuntoon. Sisällä vielä huusin kovaan ääneet: HUOLTOMIES!! TULTIIN TEKEMÄÄN MITTAUKSIA! Kukaan ei vastannut mitään, joten oletin asukkaiden olevan poissa. Meni ehkä minuutti ja yläkerrasta alkoi kuulua hiljaista puhetta: "Erkki! Erkki herää! Alakerrasta kuuluu puhetta, siellä on joku! Kuuletko?" Sanoin työkaverille, että yläkerrassa oltiin ilmeisesti nukkumassa, kun nyt sieltä kuuluu puhetta. Huusin uudestaan: HUOLTOMIES TÄÄLLÄ! Kuului kova pamaus. Aivan kuin joku olisi hypännyt tasajalkaa sängystä. "SAATANA HALUAN VANHAN PUHALTIMENI TAKAISIN! TULEN JA TAPAN JOS EN SAA! ODOTTAKAAHAN SIELLÄ, KUN TULEN ALAS!!" Voi perse. Parempi varmaan pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä vähän äkkiä pihalle. Hirveällä vauhdilla kerättiin tavarat syliin ja juostiin ulko-ovelle. Kengät laitoin vasta ulkona jalkaan. Mennessä vielä huusin perään: kiitos me ollaan nyt valmiita, moi moi!!

Juteltiin myöhemmin erään toisen työmiehen kanssa, joka oli vaihtanut uusia huippuimureita näihin asuntoihin. Hän muisti tämän asukkaan, joka päättäväisesti uhkasi tappaa meidät ellei saa vanhaa huippariaan takaisin. Asukas ei kuulemma olisi millään halunnut, että hänelle oltaisiin vaihdettu uutta huipparia katolle. Toimihan vanha vielä hyvin, jos ulkona sattui olemaan oikein tuulista. Jos sinne kaikesta huolimatta oltaisiin päätetty istuttaa uusi toimiva mylly, niin hänen olisi ehdottomasti täytynyt saada vanha muistoksi. Luoja yksin tietää, mitä hän olisi sillä romulla halunnut tehdä. Todennäköisesti olisi laittanut kirjahyllyyn koristamaan muutenkin kaatopaikan näköistä koloaan.

Vanhat huipparit kenottivat vielä läheisellä roskalavalla. Yhdessä tuumin kannoimme varmuuden vuoksi viisi vanhaa ritsaa tämän kaikkitietävän entisen koneinsinöörin oven taakse. Siinähän sitten ripustaa, vaikka kattoon roikkumaan niitä. Nyt on ainakin yritetty. Seuraavana päivänä huippareita ei enää näkynyt oven takana, joten ne oli nähtävästi kelvanneet fatulle. Päätimme siis koittaa uudemman kerran onneamme, josko pääsisimme nyt suorittamaan tarvittavat mittaukset loppuun. Tällä kertaa oli iltapäivä, koska muistissa oli vielä edellisen päivän raivoaminen. Oletin siis, että aamuisin vanhukset ovat aamuäreitä, koska verensokerit on yön jäljiltä alhaalla. Kannattaa mennä suorittamaan tarvittavat työt vasta hiukan myöhemmin. Toivoin, että soseet ja näkkärit olisi ehditty nyt imuroida kitusiin, jotta eivät olisi niin helvetin kärttyisiä. Soitimme ovikelloa. Oven tulee avaamaan maailman iloisin harmaahapsi, joka ei tuntunut muistavan edellisestä päivästä yhtään mitään. Sekin saattoi toisaalta pitää paikkansa. Herralla oli päällään mustat suorat housut ja valkoinen kauluspaita kera räikeän kravaatin. Heti alkoi päivittely, kuinka nykyajan nuoret ovat niin kovin pitkiä. "Pelaatkos sinä koripalloa tai lentopalloa?" Onhan tuota tullut koripalloa pelattua joskus, vastasin hymyillen. Kovasti tuntui nyt vaarilla olevan toinen ääni kellossa. Tiedä vaikka vaimon kanssa olisi ollut pientä sutinaa vällyjen välissä aamupuuron jälkeen. Yläkerrassa tämä rouva esitteli 15 minuuttia posliinimaalauksiaan. Olihan ne hienoja, vaikka todellisuudessa kiinnosti minua varmasti yhtä paljon kuin tätä rouvaa, jos olisin esitellyt hänelle minun graffiti-maalauksiani teinivuosilta. Näin saimme lopulta nämäkin asukkaat tyytyväisiksi. Yhden ehjän puhaltimen lisäksi saivat viisi rikkinäistä. Olisipa kaikki hankalat asukkaat yhtä helppoja, ajattelin ja jatkoimme matkaa.