Saddamin Postilokero

Kuukausi sitten olimme pääkaupunkiseudulla eräässä lähiöiden lähiössä, jossa asui niin paljon vähiksiä ja urpoja, että ajoittain hermoja kiristeli aivan saatanasti. Asukkaille jaettavassa tiedotteessa kävi ilmi, että työmiehillä pitää olla esteetön pääsy niihin paikkoihin, missä työt tultaisiin suorittamaan. Reilusta parista sadasta asunnosta ilmeisesti vain kymmenessä osattiin lukea, koska kaikissa muissa asunnoissa meni puolet ajasta siihen, että ensin raivattiin kaikki romut ja kukkaruukut pois tieltä. Sen jälkeen jotkut vielä kehtasi kitistä, kuinka paljon vaivaa heille aiheutui siitä, että ME siirrettiin niitä räkäpallojen kuorruttamia kirjoituspöytiä ja kirjahyllyjä pois ikkunoiden edestä selkä vääränä. Saatanan apinat!

Vaikka lähes kaikilla asukkailla oli ongelmia ymmärtää tiedotteessa annettuja ohjeita niin kyllä nämä eläinihmiset veivät taas potin kotiin. Hekään eivät ymmärrä tiedotteesta mitään muuta kuin sen, että heidän kusenhajuisiin persläpiinsä on joku tulossa tekemään jotain töitä. Voi helvetin perse sitä puhelimen pirinää, kun kaikki kissojen, koirien, häkkimarsujen, käpylehmien ja undulaattien omistajat alkavat soittaa kilpaa ja sopia minuutilleen tarkkaa aikaa, milloin meidän sopisi tulla heidän karsinoihinsa. Automaattinen oletushan on se, että me päästetään kissat vapaiksi ja tehdään koirista rukkaset jos omistaja ei ole paikalla vahtaamassa ja päivittelemässä, kuinka vaarallinen ja arvaamaton perheen kaksikiloinen villakoira voi olla. Siinähän sitten yrität sopia näiden kaikkien höyrypäiden kanssa jotain tarkkaa aikaa, kun kalenteri on autossa ja ainut hollilla oleva paperi on sepaluksesta roikkuva vessapaperin palanen. Tietäähän sen, että kitinää ja sanomista siitä vain tulee lopulta, kun yrität näiden kanssa hoitaa yhtään mitään. Karu totuus kun vain sattuu olemaan se, että kaikkien hamstereiden ja kultakalojen omistajien kanssa ei voi sopia mitään aikoja, koska siellä saisi olla muuten vahtaamassa viikonloputkin kellon kanssa, jahka heille sattuisi sopimaan joku tietty päivä ja aika - mielellään kolmen ja neljän välissä iltapäivällä, koska herätyskello soi työttömillä vasta kahden jälkeen.


Ei näistä eläinihmisistä tämän enempää tällä kertaa. Samaisessa kohteessa tuli vastaan eräs maahanmuuttaja-asukki, jonka ovessa oli valikoivin "ei mainoksia"-lappu, mihin olen koskaan törmännyt.

Kieltämättä sai ihan makoisat naurut. Varsinkin, kun asukkaalla ei tosiaan ollut kotonaan muuta kuin kuva Allahista ja patjanjämät homehtumassa olohuoneen nurkassa. Tarpeeseen siis tulisi sossun tarjoamat huonekalut ja elektroniikka. Toivottavasti hän ei tosissaan luule, että Posti-Patella olisi aikaa alkaa valikoimaan näitä hänelle mieluisia mainoksia, vaikka olisi minkälainen hymäri raapustettuna lapun perään. Kaupanpäälle tulee aivan varmasti Kirkko ja Kaupunki, Perussuomalaisten viikkojulkaisu sekä työkkärin avoimet työpaikat-lehti. Tulisi aivan varmasti jos minä jakaisin mainoksia näille kaiffareille.

Mokkaroiskeet Palatsissa

Muutaman kerran vuodessa päästään töihin Helsingin keskustaan, huom. päästään. Kaikkien noiden lähiöhelvettien jälkeen työnteko keskustassa tuntuu lomalta. Talot ovat toinen toistaan hienompia ja asunnotkin suhteellisen hulppeita verrattuna johonkin Jakomäen ghettoon. Oman mielenrauhani kannalta asukkaatkin ovat keskustassa suurimmaksi osaksi tasaisen tylsiä. On turkismummoja, teräsvaareja, opiskelijoita, elämässä menestyjiä, rikkaita, perijöitä ja muutama höyrypääkin, jotta ei kävisi liian tylsäksi tuo työnteko. Monet asunnot ovat kuin suoraan sisustuslehtien sivuilta, mutta toiset taas kuin ydinlaskeuman jäljiltä. Himohamstrausta osataan siis harrastaa muuallakin kuin Itä-Helsingin lähiöissä.

Paremmasta ääripäästä muistuu mieleeni eräs asunto aivan ydinkeskustasta. Se oli varmaankin arvokkain kiinteistö Suomessa, missä olen ikinä eläessäni ollut. Huoneita oli ainakin kuusi ja neliöitä niin paljon, että en osaa sormillani edes laskea. Huonekorkeus oli ainakin viisi metriä ja ikkunat olivat isoja. Kaikki huonekalut, matot, peilit ja elektroniikka oli hienointa ja kalleinta, mitä on tarjolla. Vessapaperikin oli jotain tuhat vuotta vanhaa papyrusta, mihin oli nuolenpääkirjoituksella raapustettu tikku-ukkoja ja muita historiallisia luolamaalauksia. Sitä, miksi olin kiinnittänyt huomioni vessapaperiin, onkin aivan oma tarinansa. Helsingin keskustassa on paljon pieniä kivoja kahviloita, jotka aamuisin kutsuvat väsyneitä työmiehiä laulullaan kuin kiimaiset seireenit. Ne ovat kuin ansoja, joihin joka aamu lankeaa. Kuppi kahvia maksaa sen viisi euroa ja yleensä se on niin vahvaa, että silmät alkaa tapittaa päässä kuin pahimmallakin narkkarilla. Sen lisäksi, että syke nousee kofeiini-yliannostuksen takia tappiin, niin vatsassakin alkaa käydä helvetinmoinen pörinä ja pärinä. Paskat saattaa lävähtää housuun hetkenä minä hyvänsä. Silloin on yleensä kyse minuuteista, jotka tuntuvat sekunteilta.

Noissa vanhoissa keskustan kerrostaloissa on monesti se huono puoli, että niissä ei harvemmin ole yleisiä wc-tiloja kellareissa, joita esimerkiksi työmiehet voisivat tarvittaessa käyttää. Silloin ei auta muu kuin toivoa, että asunnossa ei ole ketään kotona, koska posliinin rappauksesta lähtee ikävä ääni, joka monesti jättää jälkeensä vieläkin ikävämmät jäljet. Minun onnekseni ja tämän palatsin omistajan epäonneksi ketään ei ollut kotona, ja sain rauhassa suunnistaa suorinta tietä lähimpään toilettiin. Se olikin varmaan kallein kolmen neliön wc, missä olen ikinä käynyt. Jos se pelkkä huussi olisi etuovessa myytävänä niin villi hinta-arvio siitä voisi olla noin 200k euroa. Valokatkaisijasta syttyi vessaan valot ja sen lisäksi siellä alkoi samalla soida klassinen musiikki, Ludwig van Beethoven tai jokin vastaava. Seinät ja lattiat oli päällystetty marmorilla. Hanat ja muut metalliset osat olivat kaikki kullattuja. Käsipyyhe oli kudottu kamelinkarvoista ja tosiaan wc-paperikin oli varmaankin samaa, mitä Saudi Arabialaiset öljymiljardöörit käyttävät hanureidensa pyyhkimiseen. Missään ei ollut pienintäkään pölyhiukkasta. Olisin voinut nuolla lattiat ja pöntönreunukset ilman pelkoa siitä, että saisin minkäänlaista koleraa tai muutakaan bakteeria. Ainut huono puoli tässä wc:ssä oli se, että musiikin äänenvoimakkuutta ei voinut säätää isommalle. Omasta rybäristä lähti nimittäin sellaiset rumpusoolot, että Beethovenin viides sinfonia kuullosti sen rytinän keskellä vain pelkältä tuulen kuiskaukselta, joka ei tässä tapauksessa ollut hyvä asia. Yläkerran mummelit varmaan luulivat, että Neuvostoliiton suurpommitukset saisivat jatkoa lähes 70 vuoden tauon jälkeen. Nyt niillä paskiaisilla oli jo käytössään biologisetkin aseet, koska silmiä kirveli ja hengitys lamaantui, mitä enemmän sitä karmeaa paskanhajua sisuksiinsa hengitteli. Toivottavasti en aiheuttanut kovin suuria traumoja kenellekään tällä vastuuttomalla toiminnallani. Itse nautin kuitenkin jokaisesta minuutista, jonka sain tällä kullatulla pöntöllä viettää. Unelmissani kuvittelin jo, kuinka asuisin siinä palatsissa ja saisin joka aamu viettää pyhän puolituntisen siinä pytyllä Hesari sylissä ja Monte Cristo-sikari huulessa. Ehkä jonain päivänä vielä..

Köksää

Mikä saatana siinä siivoamisessa on niin vaikeaa? Kuvan asunnossa asui ilmeisesti myös lapsi / lapsia, koska siellä oli myös lastenhuone. Kuka tervejärkinen ihminen oikeasti kasvattaa lapsensa tuollaisessa ympäristössä? En voi käsittää. Asukkaan onneksi hän ei ollut kotona, koska Judge Dreddin olisi täytynyt taas kaivaa pistooli povitaskusta ja kysymättä tarjota tarvittava lyijyannos korvien väliin. Periaatteessahan minun tehtäväni ei ole puuttua näiden tyhjäpäiden elämiseen paskanvertaa, koska en ole mikään sosiaalityöntekijä tai sheriffi. Mutta koska joudun päivästä toiseen tekemään töitä näissä paskaläävissä, jossain vaiheessa alkaa vituttaa siinä määrin, että tekisi oikeasti mieli kysyä, ovatko nämä eläimet nähneet esimerkiksi pölynimuria muualla kuin gigantin mainoksessa. Ai mutta kas vain sanoi syöpä toiselle. Ensimmäisen kuvan alalaidassahan on nähtävissä jokin imuria muistuttava kapistus. Töpselikin oli jo varmaan valmiiksi seinässä, jotta kerran kuukaudessa voi sitten hinkata pari kertaa edestakaisin tuota puolen neliön länttiä lattiasta. Keittiöstäkin huomaa, että tärkeintä siellä ei ole syöminen vaan pieni tissuttelu ja piirilevyjen juottaminen.

Rullakkomies

Alkuaikoina kaikki oli jännää ja ihmeellistä näissä hommissa. Se, että piti mennä tuntemattomien ihmisten koteihin oli outoa varsinkin silloin, kun tiesi pääpiirteittäin, millaisia ihmisiä missäkin saattoi asua. Jokaisen asunnon kohdalla oli pieni jännitys siitä, millainen ilmestys sieltä paljastuisi. Omalla kohdalla yllätys ja samalla järkytys oli se, miten paljon lopulta näitä "tapauksia" yhdessäkin talossa saattoi olla. Sadasta asukkaasta avohoitopotilaita olisi voinut olla 5-10 henkilöä helposti. En enää ihmetellyt sitäkään, miksi Suomella ei riitä resurssit hoidattaa näitä kaikkia hulluja. Huomattavasti helpompaa arkistoida kaikki sekopäät omiin yksiöihinsä kaupungin vuokrakämppiin ja jättää sinne häröilemään keskenään. En halua edes kuvitella, millaista elämää näissä taloissa on viikonloppuisin. Betoniviidakko täynnä mielisairaita simpansseja, joiden silmät kiiluvat tyhjyyttä ja alkukantaista raivoa.  Itse asiassa, mitä enemmän olen näiden Esojen kanssa tekemisissä, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että haluan asua omakotitalossa jossain Honolulun perseessä mahdollisimman kaukana mistään kaupungista tai lähiöstä.

Nykyisin ei mikään enää yllätä. Kaikki tuntuu rutiinilta. Voi odottaa jo mitä tahansa, koska ei varmaankaan ole mitään sellaista, mitä en olisi kolmessa vuodessa jo nähnyt. Nykyisin ehkä tiedostaa paremmin sen, että lähiöissä todellakin asuu hyvin värikästä hiihtäjää. Suurin osa on kuitenkin normaaleja ja tavallisia työssä käyviä ihmisiä, jotka syystä tai toisesta haluavat asua siellä, missä elämä on värikkäämpää kuin piirretyissä.

Erikoinen tapaus oli pääkaupunkiseudulla muutama viikko sitten. Soitimme aamusta ovikelloa. Kukaan ei tullut avaamaan, joten avasimme oven yleisavaimella. Ovi oli kuitenkin lukittu turvaketjulla sisäpuolelta, joten asukas oli kotona. Perushuuto ovelta: HUOLTOMIES, AVAISITKO OVEN!!! Hetken päästä kuului kolinaa. Asukas oli suihkussa eikä kuullut soittoja. Mies vaikutti normaalilta suomalaiselta mieheltä, mutta kun pääsimme asuntoon, en ollut enää kovin varma hänen mielenterveydestään. Hän meni takaisin suihkuun ja me saimme päällistellä rauhassa tätä hikistä karhunkoloa. Haju oli tosiaan aika mielenkiintoinen. Sisällä haisi aivan kostea, imelä hiki, joka oli jo imeytynyt rakenteisiin. Jos siitä hajusta haluisi päästä eroon niin täytyisi syöttää naapurin spugelle pilaantunutta hernesoppaa ja pyytää se tähän asuntoon päästämään varpusparvet pitkin seiniä. Mies vaikutti tosiaan suht normaalilta. Hän muistutti ulkonäöltään aika paljon suomalaista koomikkoa Ville Myllyrinnettä. Hänen makuuhuone olikin kyllä kuin suoraan jenkkiläisestä b-luokan kauhuleffasta tai suomalaisesta sketsistä - aikamoinen. Ensimmäiseksi huomio kiinnittyi isoon metalliseen rullakkoon, joita näkee muun muassa ruokakauppojen varastoissa. Miten helvetissä se miekkonen oli edes saanut roudattua rullakkonsa sinne kämppään, neljänteen kerrokseen. On mahtanut olla varmaan aikamoinen näky, kun on kiivennyt rappusia ison metallisen rullakon kanssa. Sitä, miksi se ylipäänsä oli siellä asunnossa ja vielä makuuhuoneessa, en halua edes välttämättä tietää. Se jääköön tämän miehen ja hänen thaimaalaisen ladyboynsa väliseksi likaiseksi salaisuudeksi.

Jatkoimme olohuoneeseen, joka jatkoi samaa teemaa. Paskaa, rojua, likaa, skeidaa ja imelää hien hajua. Kaikki ikkunat oli peitetty jätesäkeillä ja pöydät notkui kaiken muun rojun lisäksi kukkaruukkuja, joissa oli joskus viisi vuotta sitten voinut olla joitain vihreitä kasveja. Nykyään niistäkin paistoi enää vain maailmanloppu ja sen musta rapea korsi. Nyt olin jo sitä mieltä, että voitaisiin vaihtaa maisemaa ennen kuin tämä miekkonen tulisi pois suihkusta. Ja sieltähän se mensa-mies tussahti keittiöön juuri, kun ajattelin lyödä hanskat tiskiin. Vaivaantuneena hän sitten pyöri siinä kuin puolukka pillussa ja yritti löytää kaiken sen romun keskeltä kahvimukia. Puhdastahan sieltä oli turha edes etsiä, mutta kunhan löytyisi edes joku kusinen tuhkakuppi, josta voisi hörppiä aamukurat naamaan. Joo eiköhän me olla valmiita, sanoin miehelle. En jaksanut enää pyöriä siellä vaivaantuneena kaikkien niiden härvelien keskellä, joten oli parempi ottaa suunta kohti seuraavaa pöpilää ja jättää mensa-mies suunnittelemaan uutta päiväohjelmaa rullakkonsa kanssa.

Oikeuden Mies - Judge Dredd

Työssäni näen joka päivä ihmisiä laidasta laitaan. Linnakundeja, somaleja, erakkoja, hulluja, vähiksiä, oman elämänsä sankareita ja jopa transuja. Työkaverini kanssa on näiden tapausten myötä syntynyt vitsi, joka muistuu mieleen aina, kun olemme olleet jossain asunnossa, jonka asukki on omalla käytöksellään tai olemuksellaan todistanut oman tarpeettomuutensa tässä yhteiskunnassa. Silloin esiin astuu Judge Dredd!!

Niille, jotka eivät tiedä, kuka on Judge Dredd niin pieni valaistus tähän suureen sivistyksen aukkoon. Judge Dredd on fiktiivinen sarjakuvahahmo, joka toimii tuomarina tulevaisuuden suurkaupungissa Mega City Ykkösessä. Hänen toimenkuvanaan on olla poliisi, tuomioistuin sekä teloittaja. Kovista otteistaan tunnettu Dredd saattaa teloittaa rikolliset välittömästi, ilman armoa.

Esimerkkejä Judge Dreddistä ja sen tarpeellisuudesta tosi elämässä olisi lukemattomia. En ole rasisti, mutta vuosien aikana olen kiinnittänyt huomiota yhteen erityiseen seikkaan, joka ärsyttää minua suunnattomasti ja toistuu lähestulkoon jokaisessa asunnossa, jossa asuu somaleja. Ensinnäkään ne eivät koskaan avaa ovea, jos soitamme ovikelloa. Vituttaa aivan tolkuttomasti, kun tietää, että asunto vilisee täynnä elämää, mutta kukaan ei halua tai viitsi avata ovea. Lopulta, kun menemme asuntoon yleisavaimella niin naiset ja lapset toljottaa eteisessä suut auki aivan kuin tulisimme Judge Dreddin valtuuttamina päästämään koko pesueen päiviltä. Ei vielä. Vasta, kun näen, että perheen miehet nukkuvat makoisasti uniaan, oli kello sitten yhdeksän aamulla tai kaksi iltapäivällä. Se saa lievästi kyrvän nousemaan otsaan, kun vahingossa edes erehdyn ajattelemaan, kuinka itse painan niska limassa töitä ja joudun katselemaan päivästä toiseen näitä elämämme hutilyöntejä, jotka jaksaa kyllä juosta sossussa kädet ojossa, mutta töihin ei saa kirveelläkään. "Terve vaan teillekin hyvä herra! Teen tässä ahkerasti töitä, jotta saat jatkossakin kölliä päivät omassa pienessä 80m2 kodissasi." Koskaan en ole nähnyt, että somaliperheen "miehet" olisivat hereillä. Karkeasti voin kokemuksieni perusteella sanoa, että jos somalimies ei ole Itiksessä niin se nukkuu kotonaan, että jaksaa jossain vaiheessa valua sinne.

Judge Dreddiä olisi tarvittu erityisesti silloin, kun ovea ei tullut kukaan avaamaan ja yleisavaimella sisälle mentäessä löytyi vastapäisestä makuuhuonesta somalimies, joka nukkui kellon ollessa kaksi iltapäivällä. Huudoista huolimatta hän ei reagoinut mihinkään, koska oli olevinaan niin saatanan väsynyt. Voihan tietysti olla sekin mahdollisuus, että hän olisi ollut yövuorossa töissä. Useimmissa tapauksissa tämä yövuoro ei kuitenkaan tarkoita oikeita töitä vaan päivystystä Rautatientorilla. Töitähän moni näistä etelän ihmeistä ei ole koskaan nähnytkään. Kiitos suomalaisen hyvinvointijärjestelmän, joka pitää huolen siitä, että heidän ei tarvitse jatkossakaan niistä murehtia. Judge Dreddinä olisin erittäin mieluusti voinut kaivaa Lawgiver-pistoolini ja tähdätä tätä saatanan vätystä keskelle sitä isoa päätä, ja poistaa yhden niistä tuhannesta luodin ansaitsevasta luteesta, joka saa vereni kiehumaan pelkällä olemassaolollaan. Haluan vielä korostaa sitä, että en ole rasisti. Näitä samanlaisia vätyksiä löytyy paljon myös meidän Suomijunttienkin keskuudesta, mutta prosentuaalisesti nämä somalialaiset ystävämme vie silti potin kotiin. Ehkä kyseessä on vain kulttuurilliset erot, jonka mukaan miehen tehtävä on vain levätä, hengailla, tapella ja lisääntyä: Koti-Itis-Asematunneli-Kaisaniemenpuisto. Judge Dredd jatkaa oikeuden puolesta. Kuka on seuraava uhri?

Kärttyinen Vaari

Työkohteemme ei aina ole pelkästään kerrostaloja, vaan mukaan mahtuu myös rivi -ja omakotitaloja. Olimme jälleen kerran Itä-Helsingissä ja työkohteena oli rivitaloyhtiö aivan merenrannan tuntumassa. Näkymät oli aika hulppeat näistä asunnoista, mutta lähestulkoon yhdessäkään asunnossa ei asukkaat tuntuneet arvostavan tätä merinäköalaa. Parhaimmassa tapauksessa ensin oli sälekaihtimet ja niiden päälle vedetty rullaverho, ja vielä varmuuden vuoksi tavalliset verhot peittämään sen alla olevan härdellin. Näin saatiin aikaiseksi varmaankin haluttu illuusio, joka näytti siltä kuin ikkunoita ei olisi ollut lainkaan. Kodinhoitokin oli vieras käsite suurimmalle osalle asukkaista, joka ei sekään enää tullut yllätyksenä. Mikä näitäkin ihmisiä vaivaa? Himohamstraajia, höyrypäitä, kälättäjiä ja kimittäjiä asunnosta toiseen. Jos itselläni olisi mahdollisuus asua tuollaisella paikalla niin varmasti sisustaisin kotini vimpan päälle ja pitäisin huolen, että jokainen vieras valahtaisi kateudesta vihreäksi nähdessään ne puitteet, jossa itse steppailisin päivästä toiseen muniani rapsutellen.

Näissä asunnoissa oli siis menossa kaikkea pientä remppaa, joten alueella pyöri myös muutama muukin työmies. Oli aamupäivä ja olimme menossa yhteen asuntoon suorittamaan mittauksia. Kukaan ei tullut soitoista huolimatta avaamaan ovea, joten menimme sisään normaaliin tapaan yleisavaimella. Eteisessä oli seinään teipattu lappu, joka varoitti murtohälyttimestä, joka saattoi laueta jos eteisen oven aukaisisi. Haiskahti hiukan kusetukselle, koska eteisessä ei ollut muuta kuin epämääräisiä naruvirityksiä, jotka oli vittumaisesti tiellä jos halusi mennä asuntoon sisälle. Joten taiteilimme tiemme narujen ja keppien läpi asuntoon. Sisällä vielä huusin kovaan ääneet: HUOLTOMIES!! TULTIIN TEKEMÄÄN MITTAUKSIA! Kukaan ei vastannut mitään, joten oletin asukkaiden olevan poissa. Meni ehkä minuutti ja yläkerrasta alkoi kuulua hiljaista puhetta: "Erkki! Erkki herää! Alakerrasta kuuluu puhetta, siellä on joku! Kuuletko?" Sanoin työkaverille, että yläkerrassa oltiin ilmeisesti nukkumassa, kun nyt sieltä kuuluu puhetta. Huusin uudestaan: HUOLTOMIES TÄÄLLÄ! Kuului kova pamaus. Aivan kuin joku olisi hypännyt tasajalkaa sängystä. "SAATANA HALUAN VANHAN PUHALTIMENI TAKAISIN! TULEN JA TAPAN JOS EN SAA! ODOTTAKAAHAN SIELLÄ, KUN TULEN ALAS!!" Voi perse. Parempi varmaan pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä vähän äkkiä pihalle. Hirveällä vauhdilla kerättiin tavarat syliin ja juostiin ulko-ovelle. Kengät laitoin vasta ulkona jalkaan. Mennessä vielä huusin perään: kiitos me ollaan nyt valmiita, moi moi!!

Juteltiin myöhemmin erään toisen työmiehen kanssa, joka oli vaihtanut uusia huippuimureita näihin asuntoihin. Hän muisti tämän asukkaan, joka päättäväisesti uhkasi tappaa meidät ellei saa vanhaa huippariaan takaisin. Asukas ei kuulemma olisi millään halunnut, että hänelle oltaisiin vaihdettu uutta huipparia katolle. Toimihan vanha vielä hyvin, jos ulkona sattui olemaan oikein tuulista. Jos sinne kaikesta huolimatta oltaisiin päätetty istuttaa uusi toimiva mylly, niin hänen olisi ehdottomasti täytynyt saada vanha muistoksi. Luoja yksin tietää, mitä hän olisi sillä romulla halunnut tehdä. Todennäköisesti olisi laittanut kirjahyllyyn koristamaan muutenkin kaatopaikan näköistä koloaan.

Vanhat huipparit kenottivat vielä läheisellä roskalavalla. Yhdessä tuumin kannoimme varmuuden vuoksi viisi vanhaa ritsaa tämän kaikkitietävän entisen koneinsinöörin oven taakse. Siinähän sitten ripustaa, vaikka kattoon roikkumaan niitä. Nyt on ainakin yritetty. Seuraavana päivänä huippareita ei enää näkynyt oven takana, joten ne oli nähtävästi kelvanneet fatulle. Päätimme siis koittaa uudemman kerran onneamme, josko pääsisimme nyt suorittamaan tarvittavat mittaukset loppuun. Tällä kertaa oli iltapäivä, koska muistissa oli vielä edellisen päivän raivoaminen. Oletin siis, että aamuisin vanhukset ovat aamuäreitä, koska verensokerit on yön jäljiltä alhaalla. Kannattaa mennä suorittamaan tarvittavat työt vasta hiukan myöhemmin. Toivoin, että soseet ja näkkärit olisi ehditty nyt imuroida kitusiin, jotta eivät olisi niin helvetin kärttyisiä. Soitimme ovikelloa. Oven tulee avaamaan maailman iloisin harmaahapsi, joka ei tuntunut muistavan edellisestä päivästä yhtään mitään. Sekin saattoi toisaalta pitää paikkansa. Herralla oli päällään mustat suorat housut ja valkoinen kauluspaita kera räikeän kravaatin. Heti alkoi päivittely, kuinka nykyajan nuoret ovat niin kovin pitkiä. "Pelaatkos sinä koripalloa tai lentopalloa?" Onhan tuota tullut koripalloa pelattua joskus, vastasin hymyillen. Kovasti tuntui nyt vaarilla olevan toinen ääni kellossa. Tiedä vaikka vaimon kanssa olisi ollut pientä sutinaa vällyjen välissä aamupuuron jälkeen. Yläkerrassa tämä rouva esitteli 15 minuuttia posliinimaalauksiaan. Olihan ne hienoja, vaikka todellisuudessa kiinnosti minua varmasti yhtä paljon kuin tätä rouvaa, jos olisin esitellyt hänelle minun graffiti-maalauksiani teinivuosilta. Näin saimme lopulta nämäkin asukkaat tyytyväisiksi. Yhden ehjän puhaltimen lisäksi saivat viisi rikkinäistä. Olisipa kaikki hankalat asukkaat yhtä helppoja, ajattelin ja jatkoimme matkaa.

Perjantaipullo

Perjantaisin lähiöt heräävät henkiin, tai siis lähiöissä asuvat viinapirut heräävät henkiin. Neljä päivää kestänyt etanolihuuru alkaa haihtua ja tilalle voidaan perjantain kunniaksi tankata ehtaa pontikkaa, Tapsaa, Gambinaa tai Maguaria. Parhaassa tapauksessa kutsutaan vielä naapurin Masi kyläilemään ja voidaan sitten yhdessä käydä läpi kuluneen viikon tapahtumia samalla, kun otetaan lisää lestiä. Kuka joi itsensä hengiltä ja keneltä lähti näkö? Skönde oli hieno mies, kippis ja kulaus. Monesti riittää pelkästään jo se, että Masi vain istuu siinä sohvalla paskat housussa. Itsetunto nousee kohisemalla, kun kummatkin vain toljottavat toisiaan ja ajattelevat mielessään: "Ei vittu, ei mulla ihan noin huonosti vielä kuitenkaan mene!"

Oli perjantai, yllätys yllätys. Olimme espoolaisessa lähiössä Länsiväylän tuntumassa. Kello oli noin yksi iltapäivällä. Suurin osa asunnoista oli tyhjillään, mutta alakerran yksiöstä löytyi elämää. Asunnosta kuului jotain epämääräistä örinää rappukäytävään ja tunsin, kuinka joku seisoi oven takana. Soitin toisen kerran ovikelloa. Joku raotti postiluukkua ja kysyi: "Kuka siellä?" Huoltomies, vastasin. Ovi aukesi ja pitkä laiha mies punertavine silmineen toivotti meidät tervetulleiksi. "Jaa että huoltomies, eihän siinä sitten muuta kuin peremmälle vaan." Sisältä asunto oli ihan normaali alkoholistin luukku. Sisustukseen ei oltu panostettu sen enempää. Ne vähät huonekalut, jotka asuntoa koristivat, näyttivät siltä kuin ne olisi haettu suoraan roskalavalta. Muutenkin sisällä oli sekaista, likaista ja tunkkaista. Olohuoneessa istui vanhempi mies sohvalla, kädet nojasivat edessä retkottavaan rollaattoriin. Selvästi oli viinamäen miehiä molemmat. Varsinkin tämä rollaattoriin nojaava harvahammas näytti siltä kuin menossa olisi jo yhdeksäs elämä ja sen viides jatkoerä. Jokainen huikka saattoi olla se viimeinen. Sanoin hänellekin kuuluvalla äänellä: TERVE! En tiedä oletinko hänellä olevan huono kuulo, mutta tunsin, kuinka mieheltä tuli lusikallinen löysää housuun ja sydän jätti pari lyöntiä välistä. Kuulossa ei ilmeisesti ollut mitään vikaa, koska vastaus tuli salamannopeasti: "Hhhyvää päivää". Ilme oli samanlainen kuin pikkupojilla silloin, kun ne on saatu kiinni pahanteosta. Outoa oli, että molemmat olivat selvästi nauttineet miestä väkevämpää, mutta juomia ei näkynyt silti missään. Siinä ne istuivat omilla paikoillaan ja möllötti toisiaan. Vasta, kun olimme lähdössä niin pidempi versio näistä rantojen uroista kaivoi pullon Maguaria sängyn alta. "Helvetti, piti laittaa juomat piiloon heti, kun ovikello soi. Tää ei oo kato kummankaan meidän asunto. Sillon tietää, että on joku tuttu oven takana, kun se koputtaa tietyllä tavalla. Nyt voi varmaan jo kaivaa lestit takas esille, kun tietää, ettei niitä tuu kukaan juomaa." Kummatkin nauroi vedet silmissä ja vanhempi näistä herrasmiehistä näytti aivan siltä kuin olisi voittanut lotossa. Povitaskusta löytyi pullo Tapiota ja nyt uskalsi taas ottaa reilun huikan helpotukseen. Perjantai sai siis jatkua, eikä kukaan vienyt viinoja saati häätänyt heitä pihalle asunnosta, jossa kumpikaan ei asu. Mitä siitä mongerruksesta sai selvää niin taisi olla heillekin pyhä mysteeri, kuka siellä oikeasti asui.

Ongelmatapaus

Jos vuosittain käydään läpi satoja asuntoja, on sanomattakin selvää, että jossain vaiheessa tulee vastaan ikäviä tapauksia, niiltä ei voi välttyä! Ikävimpiä tapauksia ovat ne, joissa "kärsijänä" on lapset tai eläimet. Minua ei suoraan sanottuna voisi vähempää kiinnostaa alkoholistien, narkomaanien tai muidenkaan sekopäiden kurja elämä siinä määrin, että tuntisin sääliä tai myötätuntoa heitä kohtaan. Suomessa on varmasti apua tarjolla ongelmaan kuin ongelmaan. Täytyy vain itse päättää tehdä asioille jotain siinä vaiheessa, kun tuntuu siltä, että maailma alkaa painaa liikaa harteilla ja kaikki on menossa kovaa vauhtia päin persettä. Sen sijaan siinä vaiheessa, kun näillä edellä mainituilla tapauksilla on lapsia tai eläimiä elätettävänään ja hoidettavanaan, alan tuntea suurta vihaa näitä ihmisiä, heidän sukulaisiaan ja koko helvetin yhteiskuntaa kohtaan. Tekisi mieli jakaa omankädenoikeutta ja vedellä pitkin seiniä kaikkia asianomaisia, herättää ne saatanan vätykset. Miksi vitussa näin on päässyt tapahtumaan? Kuka on tästä vastuussa? Miksei ketään kiinnosta!!!?

Oma lapsuuteni ja nuoruuteni ei ollut myöskään ruusuisimmista päästä. Tiedän, millaista on elää pelossa ja epävarmuudessa omassa kodissa. Tiedän, miltä tuntuu, kun kolme sisarusta otetaan huostaan ja minut jätetään yksin selviämään siitä helvetistä, koska emme olleet verisukulaisia. Tiedän, että siihen kaikkeen paskaan turtuu ja lopulta vain lakkaa välittämästä, koska ei kukaan muukaan välitä. Silloin kyse on selviytymisestä. Jokainen päivä on oma taistelunsa. Pakko vain jaksaa ja kestää kaikki se paska, koska jonain päivänä olen tarpeeksi vanha ja tiedän, että pääsen pois siitä. Toiset pääsee, toiset ei. Ikävä totuus on se, että monet nuoret, jotka ovat käyneet läpi vaikean lapsuuden jäävät vanhempana sille tielle, jolle heidät on kotoa saatettu. Ei heiltä kukaan odota mitään, joten miksi pitäisi itsekään odottaa itseltää mitään. Tämä on mielestäni ehkä yksi suurimmista ongelmista koko yhteiskunnassa, kun puhutaan hyvinvoinnista. Ei ole mitään hyvinvointia, ei varsinkaan, kun itsekin näen joka päivä omin silmin, millaista paskaa ihmisten elämä voi pahimmillaan olla. Lapset ja nuoret tulisi saada ajoissa pois siitä ympäristöstä, joka 100% varmuudella vaikeuttaa heidän sopeutumistaan aikuisena enemmän tai vähemmän tähän yhteiskuntaan. Itse en koe olevani katkera omasta lapsuudestani, enkä vaihtaisi päivääkään pois, koska selvisin siitä. Tänä päivänä olen vahvempi kuin koskaan, niin fyysisesti kuin henkisestikin. En olisi se, mikä nyt olen ilman sitä elettyä elämää, joka on enää vain tahra muistoissani. Minulla on rakas vaimo, joka ymmärtää minua. Minulla on oma koti, jossa voin nukkua yöni rauhassa. Minulla on harrastus, joka pitää minut järjissäni. Minulla on työ, jolla voin rahoittaa kaikki kolme edellä mainittua. Minulla menee hyvin. Monilla saman läpikäyneillä ei mene. That's the biggest problem!

Tämänpäiväinen tapaus oli yksi pysäyttävimmistä omalla työurallani. Asunto oli ylimmässä kerroksessa, piilossa muilta. Oven avaa nuori ehkä 25-vuotias mies, jolla oli puolipitkät ja hieman kihartavat hiukset. Perus moppitukka siis. Hänellä oli päällänsä vanha kulahtanut NFL-toppatakki ja paskaiset toppahousut. Puolet hampaista puuttui ja varmuudella voin sanoa, että kiitos heroiinin, loputkin legoista on lähtenyt parin vuoden päästä. Asunto haisi aivan järkyttävälle, haistoin sen jo rappuun. Suoraan ulko-ovea vastapäätä oli ensimmäinen huone. Se oli lapsen. En halunnut uskoa sitä todeksi. Puoli minuuttia asunnossa ja teki mieli tehdä tästä moppitukasta historiaa. Lapsi oli noin 7-8-vuotias. Vaatteet olivat ihan siistit. Ulkoapäin ei huomaisi, millaisessa huumeluolan ja kaatopaikan sekoituksessa hän asui. Kello oli noin kymmenen. Mielessäni heräsi kysymys, miksi tämä nuori kaveri ei ollut koulussa, koska ei hän kipeältäkään vaikuttanut. Pelasi pleikkaria omassa huoneessaan, jossa oli myös kissa. Kumpaakin kävi sääliksi.

Yritin ensin hengittää nenän kautta, mutta se osoittautui hyvin aikaisessa vaiheessa mahdottomaksi. Haju oli niin kuvottava, että ensimmäisen oksennusrefleksin tulemiseen meni kokonaiset kaksi minuuttia. Miten kukaan pystyi asumaan tällaisessa läävässä, en vaan voinut käsittää. Loppuajan hengittelin suun kautta. Mieluiten en olisi hengittänyt ollenkaan. Kaikista mieluiten olisin kääntynyt jo ovella ja lähtenyt vittuun koko talosta. Tunsin, kuinka kaikki ne mädäntyvät saastan, lian ja paskan hajut tarttuivat kitalakeeni. Ajatus kuvotti minua ja taas olin lähellä oksentaa suoraan moppitukan päälle. Ei saatana, täältä on päästä pois nopeasti, kuiskasin työkaverilleni. Vielä oli mentävä keittiöön. Sinne pääsi olohuoneen kautta. Olohuoneessa istui joku rillipää, joka ei tuntunut olevan kovinkaan perillä maailman menosta. Siinä se istui ja möllötti telkkarista jotain leffaa. Telkkari huusi niin kovalla kuin siitä vain lähti ääntä. Lattiat ja pöydät olivat niin täynnä roskia, paskaa ja mädäntyviä ruokia, että ei ollut kovin vaikea päätellä, mistä kaikkialta se haju oli peräisin. Moppitukka kävi aina välillä lätisemässä jotain, en muista mitä. Yritin vain tehdä kaikkeni, että en olisi oksentanut ja pääsisin mahdollisimman nopeasti pois sieltä. Lähtiessämme sanoin vielä moikat pikkukaiffarille ja hän hymyili. Yritin nähdä hänen silmistään jonkin merkin siitä, että hän haluaisi apua, pois siitä paskasta. En nähnyt mitään. En onnea, en surua, en tyytymättömyyttä. Hän oli tyytynyt kohtaloonsa. Hänen sotansa oli vasta alussa. Omasta puolestani voin luvata, että asia ei jää tähän. Minun velvollisuuteni on tehdä asiasta ilmoitus jollekin taholle. Olkoon se taho sitten poliisi tai sosiaaliviranomainen, siellä on jonkun käytävä fyysisesti tarkastamassa, onko tuon lapsen koti terve ympäristö kasvaa. Toivon todella, että hän saisi oikean kodin ja ympäristön, jossa kasvaa, koska muuten hänellä ei ole tulevaisuutta.

Gangsteri

Työkohteemme sijaitsi Etelä-Suomessa. Tarkemmin en paikkakuntaa lähde määrittelemään, koska henkikultani on minulle vielä kovin rakas, sormet myös. Kerrostalo oli peruskorjattu 2000-luvulla ja siellä asui pääasiassa vanhuksia ja pariskuntia. Hyvin tavallisia ihmisiä, suurimmaksi osaksi. Kun puhutaan yleisesti tästä alueesta niin tämä todellakin oli normaaleimmasta päästä.

Soitimme ovikelloa. Tämänkin asunnon kohdalla odotin asukkaan olevan hieman dementoitunut vanhus, joka köpöttää kypärä päässä rollaattorin tukemana avaamaan ovea. Oven avaa noin 60-vuotias mies, kypärää koskaan nähnytkään. Päätä komisti varmaankin nuoruudessa hankitut arvet. Oliko kyseessä kettingin, rautaputken vai kakkosnelosen aiheuttamat ventit, en tiedä, enkä viitsinyt heti kättelyssä alkaa tivaamaankaan. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla meistä se "täysjärkinen", joten yritin käyttäytyä. Huulessa hänellä kärysi isoin Cohiba, mitä olin sitten Kummisedän jälkeen nähnyt. Hän oli pukeutunut mustiin suoriin housuihin ja mustaan t-paitaan. Jokaista sormea koristi massiivinen kultainen sinettisormus. Jos tuo rautakäsi päättäisi nyt lyödä minua enkä ehtisi väistää, päässäni olisi kissanmentävä reikä, ajattelin pienessä kotelossani. Parempi siis vain jatkaa hymyilyä ja esittää hiukan vajaria, tai siis olla vain oma itseni. Miehen kädet oli tatuoitu ranteista ylöspäin ja kaulassa oli kultaa enemmän kuin minulla olisi nykyisillä vuosituloilla varaa edes ostaa. Mietin vain, että minkähän rikollisliigan pääjehun kanssa mahdoimme olla tekemisissä. Ei sillä, että olisin yhtään ennakkoluuloinen. Ainakin hän vaikutti reilulta ja muutenkin ystävälliseltä. Ehkä pääsisimme siis sopimukseen siitä, paljonko olen hänelle velkaa minuutin tuntemisen jälkeen.

Kasvoistaan hän näytti todella tutulta. Joko hän oli, joku jonka olen nähnyt Alibissa tai Poliisi-TV:ssä, tai sitten hän vain muistutti jotain tunnettua näyttelijää kenties. Mietin pääni puhki ja sitten keksin. Hän näytti aivan yhdeltä niistä Yksin Kotona-elokuvien rosvoista, Joe Pesciltä. Yhdennäköisyys oli jo pelottavan suuri. Itsekö Joe Pesci asuisi Suomessa ja puhuisi täydellistä suomea. Onkohan liiallinen kreatiinin syönti jo pehmentänyt aivoni aivan pumpuliksi. Kohta varmaan kuvittelen olevani itse Kevin McCallister a.k.a. Macaulay Culkin ja alan nekkailla tiiliskiviä päin tätä ystävällistä herrasmiestä. Älä nyt vaan nolaa itseäs urpo, ajattelin mielessäni.

Asunto oli varsin erikoinen. Halvaksi sitä ei voinut missään nimessä sanoa. Kaikkialla oli kiiltävän puhdasta. Kaikki huonekalut näyttivät uniikeilta yksilöiltä, hintaa en uskaltanut edes lähteä arvailemaan. Varsinkin, kun vertailupohjana olisi Ikean huonekalut, -kilut ja -romut. "Mitä yhteistä on blondilla ja Ikean huonekaluilla? Molemmat makaavat olohuoneen lattialla levällään ja ruuveja puuttuu". heh heh. Olohuoneessa oli tummanpunaiset tapetit. Yksi seinä oli omistettu ainoastaan täytetyiden eläinten päille. Niitä oli ainakin kymmenen. Se oli pysäyttävä näky, koska miehen omien sanojen mukaan ne olivat aitoja, ja siltä ne kyllä näyttivätkin, vaikka oma eläintietämykseni rajoittuukin lähinnä niihin Suomen metsissä eleleviin stongapäihin, hirveisiin vai mitä ne oli. Muilla seinustoilla oli vitriinejä. Yhdessä oli kymmenittäin sikareita, toisessa vanhoja pistooleja ja kolmannessa Rambo-veitsiä laidasta laitaan. Yksi seinä oli omistettu pelkästään miekoille. Nyt viimeistään mietin, että kuka helvetti on tämä gangsterin näköinen herra, jonka nojatuolikin oli veistetty norsunluusta. En sitten kuitenkaan viitsinyt kysyä ravi-vinkkejä vaan jatkoimme matkaa. Tulipahan sitten tämäkin nähtyä.

Yo Momma!

Työpäivän viimeinen tunti. Onneksi kohta pääsee jo kotiin. Kieli on kuiva kuin santapaperi ja suussa maistuu paska ja tupakansavu. Päätä särkee. Olen oppinut, että se kuuluu tähän työhön, koska niin tapahtuu joka päivä. Kiitos näiden vähisten, jotka ensin tukkivat kaikki mahdolliset ilmanvaihtoventtiilit ja sen jälkeen polttavat norttia sisällä niin paljon kuin kuppasista keuhkoista vaan löytyy imua, ja sitähän löytyy, vaikka astman raiskaamasta pihinästä päätellen voisi luulla toisin. Sitten vielä kehdataan valittaa, kun on niin tunkkaista ja alakerrastakin tulee joka ilta hirveä ruoankäry. Ajatella, että jossain asunnossa keittiö on vielä siinä kunnossa, että siellä voi ylipäänsä tehdä ruokaa. Välillä, kun ei voi olla aivan varma, onko se olohuoneessa käryävä foliopurkki tuhkakuppi vai kertakäyttögrilli, kun HK:n sininen kärtsää puoliksi poltettujen tupakannatsojen päällä. Jatkumona taas tämän spadduttelijan yläkerrassa valitetaan alakerrasta tulevaa tupakanhajua. Mikä vitun palautelaatikko minä olen?! Jos oikeasti saisin toteuttaa omat ratkaisumallini näissä tapauksissa niin se olisi hyvin yksinkertainen. Sata kiloa dynamiittia per talo ja humpsista - ongelma on ratkaistu. Hauskinta tässäkin on se, että jos kertoisin asukkaalle tällaisesta mahdollisuudesta niin vastaanotto olisi näiden valopäiden keskuudessa suurinpiirtein seuraava: "Hyvä idea, kas kun en ole itse tullut ajatelleeksi."

Vielä viimeinen kerros ja työpäivä olisi pulkassa. Löytyisikö täältä se helmi, joka kruunaisi koko päivän. Pitikin miettiä moista. Ovi aukesi sepposen selälleen ja ulos pamahti tämän kauhuleffan pääpahis. Noin 60-vuotias rouva käppäili keskelle rappukäytävää pelkät rintaliivit ja alushousut jalassa. Kummatkin silmät sojottivat eri suuntiin. Kädet olivat täynnä arpia ja mustelmia. Mietin soittaisinko ensin poliisille vai Suomen Ufotutkijoille. Nyt olisi nimittäin maan ulkopuolista elämää näytillä ainakin sadan kilon edestä ja minun nimeni tultaisiin painamaan historiankirjoihin. Olin nimittäin aikeissa hapettaa tämän otuksen. Pakkohan tämän kiinniottamisesta olisi jotain provikkaa saatava, ajattelin dollarinkuvat silmissä. Hän ehti kuitenkin avata suunsa ensin ja kävi ilmi, että kyseessä oli jälleen kerran vain perus höynä. Kaikella kunnioituksella ja ammattitaidolla yritin selittää parhaani mukaan kaiken sen, mitä tulisimme asunnossa tekemään. Mikään ei tuntunut menevän perille, joten yritin olla välittämättä. Kuumottavaa oli kuitenkin se, että tämä rouva seisoi jatkuvasti selkäni takana alusvaatteisillaan ja piti ihmeellistä ääntä ja tulitti kysymyksiä kuin Stasin agentti. "Ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö, mikä tuo on, ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö, miksi te olette täällä, ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö, millon tulette uudestaan, ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö". Tullaan joskus kymmenen vuoden päästä uudestaan, yritin kohteliaasti selittää. "Ö-ö-ö-ö-ö-ö..Ette muista kuitenkaan, ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö, varmasti unohdatte tulla, ö-ö-ö-ö-ö-ö-ö". Teki mieli luvata rouvalle, että jos hän on vielä kymmenen vuoden päästä hengissä ja minä teen näitä samoja hommia, niin minut saisi vapaasti kaapata siihen alukseen, millä hänkin on tänne tullut ja viedä vaikka apinoiden planeetalle orankien raiskattavaksi. Terve!

Hell's Kitchen

Lukemattomia kertoja on meinannut tulla oksennus ihmisten (=eläinten) asunnoissa. Kodeista ei näissä tapauksissa voida puhua. "Koti merkitsee turvallisuutta, rauhallisuutta, menneisyyden muistoja ja tulevaisuuden suunnitelmia. Se on paikka jossa ihminen kokee olevansa oma itsensä ja jossa hän voi tehdä itselleen tärkeitä asioita". Sellainen ihminen, joka kokee olevansa oma itsensä paskan ja saastan keskellä voi minun puolestani toteuttaa itseään Tattarisuon kaatopaikalla. Siellä muiden rottien, lokkien ja luteiden seassa voisivat sitten kusta ja paskoa minne ikinä mieli tekee. Syödä ja jemmata pilaantunutta ruokaa niin paljon kuin käsiinsä saa vain haalittua. Tehdä kaikkia mahdollisia "itselle tärkeitä asioita", ja lopulta kuolla onnellisena pirin surkastuttamien aivojensa suurimpaan aikaansaannokseen - pahvimajaan, jota voisivat ylpeinä kodikseen kutsua. Todellinen kuolinpesä sanan jokaisessa merkityksessä. Veronmaksajilta säästyisi pitkä penni, kun ei tarvitsisi elättää näitä hintavissa terraarioissa eläviä himohamstereita, joiden jälkiä pitäisi vielä korjata, jotta ne voisivat tuhota kaiken uudestaan. Loputon oravanpyörä, jossa häviäjänä on aina rehellinen Suomessa asuva työtä tekevä ihminen.

Keittiöt ovat kaikista pahimpia paskan keskuksia asunnoissa. Sinne jemmataan kaikki mahdollinen ruoasta, tiskeistä ja roskista lähtien. Monia ihmisiä ei tunnu haittaavan, vaikka tiskit olisivat seisseet puolikin vuotta paikoillaan - tai mahdollisesti vaihtaneet jo moneen kertaan paikkaa. Sen verran homeisia lautasia ja paistinpannuja on tullut vastaan, että on lähestulkoon suurempi ihme jos ne eivät osaisikaan kävellä.

Yhden kerran on asukkaan keittiössä ollut niin karmea haju, että sen seurauksena olen joutunut oksentamaan keittiön lavuaariin. Keittiön lavuaariin sen takia, koska en vaan yksinkertaisesti olisi ehtinyt juosta vessaankaan.
Asukas ei ollut kotona. Ulko-oven avattuani olin jo aivan varma, että asunnossa on ruumis. Haju oli niin järkyttävä. Pakkohan se oli tarkistaa, jos siellä olisi jokin ruumis mädäntymässä jossain kolossa. Asunto oli aivan hirveässä kunnossa, mutta missään ei näkynyt mitään merkkejä mistään kuolleesta - ei ainakaan vielä. Keittiönovi oli kiinni. Tuntui, että haju tuli sieltä, joten avasin varovasti oven. Sieraimiini lehahti niin pistävä raadon haju, että välittömästi nousi pala kurkkuun. Vedin oven kiinni ja menin parvekkeelle hengittämään raikasta ilmaa. Mikä helvetti siellä mädäntyy!? Pakko pidättää hengitystä ja yrittää uudestaan. Avasin oven. Keittiössä parveili ampiaisen kokoisia kärpäsiä, niitä oli kymmeniä. Mitään muuta ei kuitenkaan näkynyt, ei mitään niin poikkeavaa, että olisin saanut selville hajun alkuperän. Jostainhan sen on tultava, ajattelin ja aloin käydä katseellani läpi lattioita. Jossain on kuollut rotta tai hiiri, mutta ei, mitään ei löytynyt. Oli pakko käydä parvekkeella ottamassa lisää happea. Kakominen oli jo sitä luokkaa, että oksennus saattoi tulla hetkenä minä hyvänsä. Varsinkin jos erehtyisin hengittämään edes yhdet henkoset sitä spurgukämpän pilaamaa "raikasta" ilmaa. Huomasin, että jääkaapin alareunasta oli valunut jotain tummaa nestettä lattialle. "Helvetin kärpäset, pöriskäähän vittuun nyt mun naamalta", erehdyin sanomaan ja hengittämään suun kautta samalla, kun avasin jääkaapin oven. Alahyllyllä oli varmaan viiden kilon edestä umpimädäntynyttä lihaa läpinäkyvissä muovipusseissa. Liha oli saanut jo kauniin valkoisen kuorrutteen päällensä. Se haju ja näky iski kuin tsunami suoraan selkäytimeen. Tiskiallas oli selän takana, joten käännös ympäri ja lievä etukeno kohti lavuaaria. Sieltä tuli pitakebab ja raejuustot nestemäisessä muodossa. Olisi tullut sisuskaluja myöten maksa ja haimakin, mutta ymmärsin itsekin, että on ehkä parempi vaihtaa maisemaa jos haluan laattaamisen loppuvan tällä vuosituhannella. Työkaveri nauroi kippurassa ja kysyi: "Mitäs nyt tehdään?" Laitetaan raporttiin eikä tulla enää ikinä takas!

Alla muutama kuva erinäköisitä keittiöistä, joihin on tullut törmättyä kuluneen vuoden aikana..

AA-kerho - Anonyymit Avautujat

Rappukäytäväviestittelyssä kiteytyy hyvin kerrostaloasumisen ruusuisen piikikäs avautuminen kanssa-asujia kohtaan. Aina löytyy joku, jota hiertää naapurien toiminta tai toimimattomuus. Se kuuluu asiaan. Kuulun itsekin samaan ryhmään, jotka repii peliverkkarit jos yläkerran hinttari alkaa remontoida asuntoaan kymmenen jälkeen illalla ja viikonloppuisin heti, kun kello on kahdeksan aamulla. Seinänaapurissani asuu pianonsoitonopettaja, joka soittaa monesti päivisin pianoa. Kerran alkoi taas kuulua kaunista pimpelipompeli-musiikkia korviini. Istuin sohvalla. Laitoin television äänettömälle, koska halusin kuunnella seinän läpi kantautuvaa vaimeaa musisointia. Meni ehkä minuutti, kunnes yläkerran naapurikin havahtui näiden kauniiden sulosävelten lempeään kutsuun. Hänelle kello viiden pianotunti oli kuitenkin liikaa. Alkoi armoton patterin hakkaus kaukosäätimellä tai millä lie. Pianonsoittoa se koko kerrostalon läpi kantautuva patterin paukutus ei tuntunut haittaavan. Minua sen sijaan alkoi haitata aivan saatanasti se ylimääräinen jyske, jolla yläkerran kyrpä yritti epätoivoisesti saada pianonsoittoa lakkaamaan - tuloksetta. Nousin ylös sohvalta ja menin patterin luokse. Otsassani alkoivat verisuonet jo nousta pintaan, silmämunia veresti pahasti. Vielä yksikin pamaus niin revin vesijohtoja myöten koko patteriverkoston alas ja samalla louhin tieni yläkertaan, eikä mielessäni ollut mikään tavallinen kotikäynti kahvittelujen merkeissä. KLONK KLONK KLONK kuului. Nyt saatana, ajattelin. Huusin niin kovaa kuin satakiloisen ruhoni keuhkoista vain lähti ääntä: "JUMALAUTA PERKELE JOS SE PAUKUTUS EI NYT LOPU NIIN TULEN JA LYÖN TURPAAN NIIN KOVAA KUIN KÄSISTÄ VAAN LÄHTEE". Tuli hiljaisuus. Ei kilinää, kolinaa eikä pianonsoittoa. Vain humina, joka kuului pääni sisältä. Kaikille tuli paha mieli. Eikä pianonsoittoakaan ole tämän episodin jälkeen enää kuulunut. Ilmeisesti tämä pianonsoittaja kuvitteli, että huutoni oli tarkoitettu hänelle. 1-0 yläkerran naapurille.

Kuva Kannelmäestä erään kerrostalon ilmoitustaulusta. 

Data-Jykä

Muistui mieleeni eräs omalaatuinen tapaus. Oltiin Itä-Helsingissä. Talo oli tavallinen 70-luvulla rakennettu 4-kerroksinen kerrostalo. Ihmisiä asui siellä laidasta laitaan. Maahanmuuttajat väänsivät pöperöitään niiden 50-litran kattiloissaan. Vanhukset kuunteli Radio Suomea, poltteli piippua ja päivitteli naapurin Tatjanaa, kun joka ilta oli eri mies kainalossa. Pena odotti kädet vapisten, että kello lyö yhdeksän ja elintarvikekioski tien toisella puolella tarjoaa helpotusta orastavaan alkoholin kaipuuseen. "Oluen terveysvaikutuksia ei ole tutkittu tarpeeksi. Käsien vapina lakkaa välittömästi, kun on saanut alle pari huurteista". Näinköhän Muhammad Alin Parkinsonin tautikin saataisiin parannettua. Noh, parempi jatkaa matkaa ennen kuin täytyy itsekin mennä jonon jatkeeksi ostamaan lääkettä päivittäiseen vitutukseen. Mistä näitä sankareita oikein tulee?

Kello oli noin puoli kymmenen aamulla. Oven avaa nuori, hintelä silmälasipäinen mies. Silmälasien alta roikkui parin viikon univelat. Murrosiässä alkanut karvankasvu oli jatkunut valtoimenaan tähän päivään asti, hän itse ei ollut tätä ilmeisesti huomannut, koska sen verran törkeän näköiset kalapuikot oli kaverilla huulilla. Asunnossa myllersi myös jokin iso musta karvapallo. Kävi ilmi, että se oli koira. Rodusta en tiedä, mutta neljä jalkaa ja musta fleda sillä oli. Kovasti oli kiinnostunut haistelemaan housujani, onhan itsellänikin kaksi koiraa - pystykorvainen ja löysäkorvainen. Hajujen sekamelska johtui siis toivottavasti vain näistä omista koiristani.

Mentiin peremmälle. Tuntui kuin olisin astunut 40 vuotta ajassa taaksepäin. Kaikki tavarat, huonekalut, matot, lamput ja astiat oli kuin suoraan 70-luvulta. Tunnelma oli myös muutenkin hyvin Aki Kaurismäkimäinen. Asunto oli hämärä, utuinen ja tupakansavu oli värjännyt ajan myötä kaikki pinnat kellertäviksi. Vain katosta roikkuva hehkulamppu ilman ylimääräistä varjostinta valaisi eteistä ja heikosti muuta asuntoa. Siitä huolimatta, että tämä nuori parikymppinen miehenalku oli sisustanut asuntonsa isoäitivainaansa kuolinpesällä niin olohuoneesta löytyi kuitenkin jotain aivan muuta, nimittäin the tukikohta. Nurkassa oli nyrkillä toimiva vanha kuvaputkitelevisio, mutta keskellä olohuonetta oli kirjoituspöytä. Kirjoituspöytää valaisi kolme aivan pränikkää tietokonetta. Ulkonäkö ei siis pettänyt tälläkään kertaa. Kalapuikkomies oli ehta data-Jykä. Stereotypian vahvistamiseksi energiajuomat, Saarioisten savilätyt ja sipsit maistui tällekin super-nördelle. Vitut paskoista Ikean huonekaluista, Heteka on hyvä sänky ja vanhana ruumiskäärönä toiminut matonraato ajaa asiansa paremmin kuin hyvin. Koira tajuaa kusta siihen käskemättäkin.

Tukikohdassaan data-Jykä ilmeisesti istui yöt ja päivät ja pelasi kaikkia mahdollisia alan pelejä, mitä näitä nyt on. Kuulokkeista päätellen hän olisi voinut olla lentokapteeni. Olihan ne aivan saatanan isot. Jos itse tunnen olevani joka perjantai Jumalasta seuraava pienessä pierussa niin data-Jykä tuntee varmasti itsensä joka päivä Battery-päissään Mikki Hiireksi, ehkä jo pelkän olemuksensa vuoksi.

Omalla tavallaan tuo nörtteily on aivan oma maailmansa, joka salaa kiehtoo itseäni, koska en siitä ole koskaan tajunnut mitään. Omassa kaveripiirissäni kerskaillaan penkkituloksilla ja sillä, kenen auto lahoaa ensimmäisenä kehälle pahimmassa ruuhkassa, tietenkin. Kerskaileeko nörtit sillä, kenellä on isoin kovalevy ja kuka osaa piin likiarvon tarkiten, en tiedä. Minä vain kirjoitan tätä blogia vanha rutiseva läppäri sylissäni, joka kaiken lisäksi on kuuma kuin paistinpannu. Ehkä jonain päivänä ymmärrän tätä mystistä koodikieltä ja P3-nyrkkeilytallin järjestämän nyrkkeilyillan sijaan löydänkin itseni lanittamasta jostain haisevasta hallista, energiajuomien ja sissijuuston luvatusta maasta.

Dr. Greenthumb

Kaikista parhaimpia kohteita ovat ne asunnot, joissa ei ole ketään kotona. Silloin voi keskittyä pelkästään työntekoon eikä tarvitse sosialisoida ja selostaa jokaista työvaihetta. Noin viikko ennen töiden aloittamista asukkaille jaetaan tiedote, jossa kerrotaan kaikki tarpeellinen. Silti näitä samoja asioita jankataan päivästä ja asunnosta toiseen. Sitten on näitä tapauksia, joissa saa olla jatkuvasti varuillaan. Asukas ei osoita suuremmin mielenkiintoa työntekoamme kohtaan, mutta härvää ja haahuilee selän takana jatkuvasti. Tekisi mieli sanoa, että "istu nyt vittu hetki aloillas äläkä pyöri edestakaisin kuin joku piriä vetänyt salapoliisi". Jos tyyppi vaikuttaa muutenkin 'epäilyttävältä' niin siihenhän se aika ja energia meneekin, kun odottaa saavansa moran selkään. Aina pitää olla silmät selässä eikä pidä koskaan mennä yksin mihinkään asuntoon, ellei ole pumppuhaulikkoa mukana. Ei pidä luottaa muuhun kuin omaan vaistoon, ja jos jostain asunnosta tulee sellainen fiilis, että sinne ei kannata mennä niin silloin se jätetään väliin. Harvemmin näin tulee kuitenkaan tehtyä. Jäisi muuten parhaat tarinat kertomatta.

Tänään oltiin Helsingissä eräässä lähiössä. Asukas ei ollut kotona. Eteisestä katsottuna asunto näytti likaiselta, sekaiselta ja muutenkin kaikin puolin sotkuiselta. Ilma oli tunkkaista. Tuli vähän sellainen fiilis, että onkohan siellä kukaan edes asunut vähään aikaan.

Vaikka kukaan ei tullutkaan avaamaan ovea niin varma ei voinut olla siitä, että asunto olisi tosiaan ollut tyhjillään. Monesti asukas ei vaan halua avata ovea ja sitten, kun sisään tullaankin yllättäen yleisavaimella niin mennään joko makkariin "piiloon" tai ei olla moksiskaan. Itse koen epämiellyttävänä sen, jos tiedän asunnossa olevan jonkun, mutta hän ei halua tulla nähdyksi, esittää nukkuvaa tai jotain muuta vastaavaa.

Eteisessä olevista kengistä ja vaatteista päätellen asunnossa asui myös lapsi tai lapsia. Tässä tapauksessa en pitänyt siitä ajatuksesta, koska asunto muistutti enemmän narkkiluukkua kuin lapsen kotia. Eteisen päädyssä oli lastenhuone. Katsoin oliko siellä ketään. Ei ollut. Eikä se näyttänyt muutenkaan tavalliselta lastenhuoneelta. Jotain negatiivista energiaa oli liian paljon, en pitänyt siitä. Tämäkö muka onnellisen lapsen huone, ei voi olla..

Siirryttiin keittiöön. Siellä oli yhtä sekaista kuin muuallakin. Astiat tiskaamatta, tavaroita lattialla ja roskapusseja haisemassa. Tiskipöydän vieressä paloi kirkas lamppu ja lampun alla oli kolme pientä kasvia. Ei tarvinnut kahta kertaa katsoa. Kannabishan se siinä onnellisena kasvoi. Asukas oli ilmeisesti vasta aloitteleva hampuusi. Testikappaleet kasvoivat keittiössä, mutta vaatehuoneeseen oltiin jo aloitettu rakentaa tulevaa plantaasia. Hyllyt oli tyhjennetty yrttejä varten ja 400w spna-lamput osittain asennettu. Toivoin todella, että tässä kodissa ei asuisi yhtään lasta.

Roxanne

Olimme hyvien kulkuyhteyksien varrella olevassa pienehkössä lähiössä Helsingissä. Ei palveluilla pilattu. Vain Alepa ja AA-kerho sadan metrin päässä toisistaan palvelivat näitä betonitalojen asukkeja, jotka joka aamu raahustivat läheiselle bussipysäkille ja matkasivat sankoin joukoin kohti koulujaan tai työpaikkojaan. Suurin osa jäi kuitenkin koteihinsa nukkumaan ja potemaan AA-kerhon jälkeistä krapulaa.

Ensimmäinen päivä, ensimmäinen talo ja ensimmäinen asunto. Jännittävää. Ikinä ei voi tietää, mitä tuleman pitää. Ensimmäinen asunto monesti kertoo jo aika paljon siitä, mitä on koko talosta odotettavissa. Olin luottavaisin mielin, ehkä jopa pieni uskon kipinä oli vielä siinä vaiheessa, kun taloa ihailtiin ulkoapäin. Eihän siellä näkynyt kuin yhdellä parvekkeella olevan jotain epäilyttävää. Tarkemmin katsottuna se oli mallinuken käsi, joka sojotti kaiteiden välistä, ikään kuin tervehdyksen merkkinä. Ainakaan se ei ollut ihmisen tai ruumiin käsi, ajattelin. Ulkona oli kuitenkin jo aika kylmä, öisin ehkä jopa hallaa.

Kiipesimme portaat ylös ja saavuimme ensimmäiseen kerrokseen. Kello oli kahdeksan aamulla. Tunnelman vahvistamiseksi ehdotan, että klikkaat alla olevan videon pyörimään ja jatkat sen jälkeen lukemista.

Soitimme ovikelloa. Jostain asunnosta kuului 70-80-luvun rokki aika äänekkäästi, en ollut aivan varma mistä. Kesti hetken ennen kuin ovi tultiin avaamaan. Ovi aukesi ja rappukäytävä kaikui The Policen säestyksellä.."Rooooxanne, you don't have to put on the red light." Ensimmäisen asunnon taika, arvasin. Oven avasi noin 35-vuotias mies: kalju, mustat farkut ja t-paita, sukassa reikä isovarpaan kohdalla. Hiukan hämmästynyt ilme kasvoillaan hän katsoi meitä sätkä suunpielessä, kun kerroimme, millä asialla oltiin.

-"Tulkaa vaan jos teitä ei haittaa, kun tuolla nukkuu vähän porukkaa. Täällä on tällaiset bileet..Hyvät bileet", asukas nauraa hiukan hidas ilme kasvoillaan.

-Ei mitään, jatkakaa toki ihan rauhassa, meillä ei mene kauan, sanoin ja astuin sisälle.

-"Hyvät bileet..tosi hyvät nää täs nää bileet..KRISU!! Nuku vaan! Nää tuli tekee jotain hommia tänne. Me voidaan jatkaa vielä bileitä. Kukaan ei tullu Krisu valittaa, otatsä bisee."

Krisu mumisee unissaan lattialla.

-"En mä sulta kysyny. Ottaaks kundit bissee?"

Naurahdin ja kieltäydyin kohteliaasti. Ajatus oli kovin kaunis, mutta olin ollut vasta viisi minuuttia töissä. Bisseä alkaa kaivata yleensä vasta parin tunnin jälkeen näissä hommissa.

Sisällä oli tunkkaista ja sumuista, johtui varmaan tupakansavusta. Seinät olivat kellastuneet ja huonekalut rähjäisiä. Tunnelma oli erikoinen. Stereoista alkoi soida Janis Joplin. Odotin jo pääseväni olohuoneen puolelle, paljon kehuttujen bileiden keskukseen. Lievä pettymys. Krisu tosiaan makasi lattialla X-asennossa ja pari muuta tyyppiä jalkojen lukumäärästä päätellen otti lukua sohvan takana. Bileiden isäntä sen sijaan naureskeli itsekseen tietokoneen äärellä ja hoki: "Hyvä meininki, hyvät bileet..eiks je." Olihan ne, aikamoiset. Krisu heilutteli lattialla kättään, ei musiikin tahtiin, mutta ehkä ihan muuten vaan. Työt alkoivat olla valmiina. Asukas havahtui vielä kerran.

-"Hei muuten! Korjaatteko te noita parvekkeen ovenkahvoja? Se on ollu paskana jo jonkin aikaa eikä sitä saa enää auki. Pakko polttaa spaddua tääl sisällä, kun ei pääse partsille..muutaku ikkunan kautta."

-Me ei kyllä korjata niitä, mutta soita isännöitsijälle. Se osaa ehkä auttaa.

-"Joo no antaa olla. Mielummin paska ovenkahva kuin uuden kämpän etsintä." Hän naurahti ja jatkoi tupakin polttelua.

Seuraavana päivänä pari kerrosta ylempänä eräs asukas tiesi kertoa, että edellisen päivän iltana ensimmäisessä kerroksessa oli ollut tulipalo. Piha oli ollut täynnä paloautoja. Kuulosti vakavalta. Onneksi palo oli saatu sammutettua ajoissa eikä suurempia vahinkoja aiheutunut ilmeisesti. Asunto oli sama, missä olimme edellisenä päivänä todistaneet näitä "hyviä bileitä".

True Wanker?

Oltiin Helsingissä lähellä Vallilaa. Talo oli korkea kymmenkerroksinen entinen opiskelija-asuntola, joka oli sittemmin muutettu tavalliseksi vuokrataloksi. Ulkoapäin ei uskoisi, mitä kaikkea sekin talo pitää sisällään. Asunnot oli suurimmaksi osaksi yksiöitä, joissa asui paljon nuoria, vanhuksia, alkoholisteja sekä muusta maailmasta eristäytyneitä ihmisiä. Jokaista kerrosta kohden oli myös yksi isompi asunto, joissa asui yleensä lapsiperheitä. Yhden lapsiperheen muistan erityisen hyvin. Perheeseen kuului vanhempien lisäksi viisi lasta ja tämä perheen isä näytti aika paljon tunnetulta suomalaiselta reggae-artistilta Jukka Pojalta, ja meininki perheessä oli muutenkin aika hipanderia. En olisi ihmetellyt, vaikka olisivat pitäneet olohuoneessa kanalaa ja parvekkeella lehmää. Sen verran paljon oli kämpässä yrttiruukkuja ja lapsillakin oli jotkin helvetin heinähatut päässä.

Päästiin lopulta ylimpään kerrokseen ja ihailtiin rapun ikkunasta hienoja näkymiä. Mietin mielessäni, että onnekkaat paskiaiset saavat nauttia näinkin hienoista näkymistä joka päivä. Soitettiin ovikelloa. Oven avaa lihava noin 30-35v rekkakuskin näköinen, tai ei sittenkään..työttömän näköinen yskivä mies. Sisältä lehahtaa rappuun lämmin paskan, hien ja kusen haju. Mies haisevassa ja nuhjuisessa Iron Maidenin t-paidassa ja rikkinäisissä kolmiraitaverkkareissaan toivottaa meidät tervetulleiksi sisälle. Kiitos. Yleensä itsellä on tapana riisua kengät eteisessä, kun tulen toisten kotiin. Nyt piti jo miettiä taas pari kertaa kannattaako mielummin liata sukat vai kengänpohjat. Likasin sukat, jälleen kerran.

Asunto oli pimeä kuin rotan loukko. Asukasta ei paljon tuntunut hienot näkymät ikkunoista kiinnostavan, koska niitä oli ahkerasti peitetty jätesäkeillä. Ainoastaan vessaan ja liesituulettimeen sai valon. Jo eteisessä kiinnitin huomiota siihen, että normaalisti ihmisillä saattoi siellä olla läjä mainoksia, Hesareita tai muita ilmaisjakelulehtiä. Tällä kaverilla ei ollut mitään näistä vaan läjäpäittäin vanhoja pornolehtiä - Jallua ja Kallea. Kansista päätellen vanhimmat oli jostain 70-luvulta. Kai niitäkin jaksaa vielä tänä päivänä joku "lukea". En kehdannut sitten kiinnittää näihin sen enempää huomiota vaan otin suunnaksi keittokomeron, jonne piti mennä olohuoneen poikki. Olohuone oli kuin pommin jäljiltä. Lattia oli tahmainen ja täynnä epämääräisiä paperitolloja, likaisia kalsareita ja pornolehtiä, tietenkin. Seuraavaksi kiinnitin huomiota siihen, että Iron Maiden-mies tykkäsi kuunnella levyistä päätellen paljon musiikkia ja dvd-koteloista päätellen katsoa paljon leffoja. Olin tavallaan oikeassa. Tarkempi katsaus paljasti, että ne kymmenet levypinot ja sadat pöydillä, lattioilla ja hyllyillä lojuvat "cd-levyt" eivät olleetkaan musiikkia vaan ehtaa pokea. Hädissäni yritin löytää katseellani edes yhden tavallisen leffan, mutta turhaan. Ei yhtään James Bondia vaan pelkkää gangbangeriä, teen slutteria, ass crappersiä, käsirasvaa ja talouspaperia. Kusen, hien ja paskan lisäksi aloin haistaa myös..

Asukas ei tuntunut olevan moksiskaan omasta pienestä runkkuluolastaan. Siellä hän istui sängyllään, kääri ja poltti sätkää samalla, kun täytti jotain vanhaa Jallun sanaristikkoa. Keittiöstä päätellen siellä oli myös joskus tehty ruokaa. Vaikka tiskipöydälläkin oli kymmeniä poke-leffoja kaikkien alan lehtien lisäksi niin ainakin kahdella paistinpannulla oli vuoden vanhat spyttärin jämät kasvamassa hometta, tiskeistä puhumattakaan. Nenän kautta hengittäminen oli jo mahdotonta, suun kautta hengittäminen vaan aivan helvetin epämiellyttävää. Se kaikki paska alkoi jo taas maistua suussa. Mentiin kylppäriin.

Muuhun asuntoon nähden kylpyhuone ei ollut aivan yhtä pommi kuin keittiö ja olohuone. Lattialla lojui 5:n ja 10:n euron seteleitä, lisää pornolehtiä ja yllätys yllätys..pornoleffoja pesukoneen päällä vino pino, niin ja tietenkin jarruraitojen värittämiä kalsareita. Mietin taas mielessäni tätä tapausta. Kuinka surullista voikaan olla tuon miehen elämä? Kuinka surullista nähdä, että ainoa valo elämässä tulee 32-tuuman kuvaputkitelkkarista pornoleffan välityksellä. Onko hänen itsetuntonsa niin nollissa, että on aivan turha edes yrittää saada naista. Selkeästi jossain vaiheessa elämää on usko menetetty naisiin ja enää ainut lohtu tulee noiden leffojen kautta. Se hyvä fiilis, joka kestää hetken, kunnes paha olo tulee entistä pahempana takaisin. Meidän oli aika lähteä ja toivottaa hyvät päivänjatkot. Kaukosäädin kädessä hän morjensti takaisin ja telkkarin testikuva jo syyhysi alkavaksi kello kahden luontoelokuvaa. Kiitos ja näkemiin.

Kaatopaikka Laajasalossa

Laajasalossa on tullut vastaan vaikka minkänäköistä hiihtäjää. Yksi jäi erityisesti mieleen. Ehkä siksi, että se oli silloin ensimmäinen ja pahimmasta päästä omaa luokkaansa.

Normaaliin tapaan soitimme ovikelloa ja menimme yleisavaimella sisään, koska kukaan ei tullut sitä meille avaamaan. Välioven avattuani katsoin kämppää suu auki pari sekuntia ja sanoin työkaverille, että me ei muuten tuonne mennä ja olin jo vetämässä väliovea kiinni. Juuri, kun olin lähtemässä asunnosta kuului naisen ääni: "Tulkaa vaan sisälle, ei tarvitse pelästyä". Ajattelin mielessäni, että voi vittu! Eihän siinä muu auttanut kuin mennä sisään ja hoitaa homma.

Eteiseen astuttuani näin edempänä jotain liikettä rojun keskellä ja siellähän oli noin 40-50-vuotias nainen pukemassa vaatteita kovaa vauhtia päällensä. Pahoitteli kovasti, että ei ole ehtinyt eikä jaksanut siivota vähään aikaan. Tämä kyseinen asunto oli pahimmassa kunnossa, mitä olen koskaan nähnyt. Eteisestä keittiöön, kylpyhuoneeseen ja makkariin kulki n.40cm leveä polku. Olohuoneeseen ei ollut mitään asiaa, se toimi roskapussien, sanomalehtien ja muiden rojujen säilytyspisteenä. Tällä polulla tarkoitan sitä, että asukkaalla oli koko asunto niin täynnä roskia, lehtiä, rojua ja vaatetta, että huoneiden välille oli muodostunut polkumaiset reitit, joiden ympärillä oli yli metrin korkuisia kasoja kaikkea paskaa. Haju oli aivan järkyttävä. Keittiöön päästessä olin todella lähellä oksentaa. Ensinnäkin kaikki rosteripinnat oli noin sentin paksuisen ruskean "paskan" peitossa. Tiskejä ei ilmeisesti oltu koskaan tiskattu. Siellä oli varmaan satoja likaisia lautasia ja laseja, jotka oli vain kasattu pöydille ja lattialle. Niistä kasvoi hometta. Lattialla vilisi koppakuoriaisia ja tiskipöydällä oli pieniä valkoisia matoja tai toukkia. Vessassa normaalisti valkoinen posliinipytty oli sisältä aivan ruskea eikä huuhtelu toiminut, ei ollut kuulema toiminut enää moneen vuoteen. Makuuhuoneessa oli iso sänky, mutta nukkuminen siinä oli mahdotonta. Sängyn päälle oli kasattu 1-1,5m korkea kasa vaatteita ja muuta tavaraa.

Asukas oli sanomattakin henkisesti hyvin sairas, eikä hänellä pitäisi olla mitään oikeutta asua omassa kodissa. Hän puhui selkeää ja ymmärrettävää suomea, mutta käyttäytyi kuin eläin. Rojukasojen keskellä oli "pesiä", joissa hän varmaan nukkui. Hän myös kertoi, että hänen luonaan ei ole käynyt vieraita 17 vuoteen, ymmärrettävistä syistä. "Siskoni sanoi vuonna 1994, että minun pitäisi siivota täällä ennenkuin se suostuisi tulla rappukäytävää pidemmälle. En ole siivonnut, enkä nähnyt siskoani enää sen jälkeen." Hän myös puolusteli omaa sotkuisuuttaan sillä, että: "Se on minun oma asiani, minkälaisessa kodissa haluan asua. Minä viihdyn täällä, olen jo tottunut tähän enkä edes haluaisi, että täällä olisi siistiä."

Aloimme olla töiden osalta valmiita. Töiden, jotka oli aivan turhaa tässä asunnossa. Ennen lähtöämme tämä nainen tuli makuuhuoneesta sylissään kasa t-paitoja. Hän mittasi ensin meitä molempia katseellaan. Minä olin turhan isokokoinen, joten työkaverini sai olla pienempänä "onnekas" ja joutui melkein sovittamaan näitä naisen tarjoamia likaisia ja tunkkaisia t-paitoja. Kohteliaasti kieltäydyttyämme toivotettiin hyvät jatkot ja lähdettiin suorinta polkua kohti ulko-ovea. Oli pakko päästä ulos hengittämään raikasta ilmaa. Suussa maistui vielä monta tuntia tämän jälkeen puhdas paska.

The Jailhouse Man

Hiukan tuoreempi tapaus oli Länsi-Uudellamaalla. Normaaliin tapaan soitimme ensin ovikelloa. Kukaan ei tullut avaamaan, vaikka asunnosta kuului selkeästi musiikkia. Lopulta ovi avattiin yleisavaimella, väliovi oli kiinni. Siinä vaiheessa mietin jo, että kannattaako asuntoon edes yrittää mennä. Katsoin ulko-ovea. Siihen oli asukas itse asentanut järeät "turvalukot", eli kaksi erillistä salpaa, joilla hän selkeästi halusi turvata mahdollisesti itsensä tai jotain omaisuuttansa..? Noh, ei siinä vielä mitään. Koputimme välioveen ja olimme aikeissa avata ovea kahvasta, mutta kas kummaa..Ovenkahva oli katkaistu rautasahalla ulkopuolelta niin, että sitä ei voinut ulkopuolelta avata.

Koputuksista huolimatta kukaan ei tullut avaamaan. Päätimme lähteä, mutta emme vähin äänin. Sen verran otti päähän, että samalla, kun olin laittamassa ovea kiinni sanoin kovaan ääneen: "Vittu pidä kämppäs", ja suljin oven. Ehdin jo nousta portaita kohti seuraavaa kerrosta, kun kyseisestä asunnosta kuului kolinaa ja ovensuusta kuului murahdus. "Kävikö täällä joku?" Pakitin pari askelta ja näin ovella hiukan itseäni lyhyemmän (olen 190cm) kaljupäisen kaapin. "Joo, morjens. Tultaisiin tekemään niitä töitä jos teille vaan sopii?" "Tervetuloa vaan peremmälle!", kuului vastaus.

Astuimme ovesta sisään. Sisällä pauhasi Queenin "Show Must Go On" ja kaljupää tavaili sanoja mukana. Eteisessä haistoin heti ensimmäiseksi kannabiksen, siitä ei voinut erehtyä. Tunnelma oli siis varsin rauhallinen kaikesta huolimatta, olisi voinut odottaa pahempaakin. Mietin päässäni kaverin tarinaa. Kurkistus kylpyhuoneeseen oli piste i:n päälle. Vessan lattialla oli Alibi-lehti. Silloin tajusin, että tämä kaverihan on varmaan päässyt vähän aikaa sitten vankilasta. Ainakin kaikki viittasi siihen. Tyyppi oli myös aika selkeästi stereotyyppisen vankilakundin näköinen. Rujo, skrode, tatuoitu, kalju ja tappajan ilme viimeisteli häjyn olemuksen. Keittiössä oli liedellä spyttärin jämät ja tiskipöydällä Leaderin lisäravinteita: protskuja, kreatiinia, glutamiinia, omega-kapseleita ja vitamiineja. Selkeästi hän oli käyttänyt tai käytti myös kiellettyjä lisäravinteita. Sen verran oli miehellä kokoa. Käsikin oli lapion kokoinen. Se selittäisi myös kannabiksen polttelun. Jos steroidit tekisi hänestä agressiivisen niin pilven polttelu varmasti rauhoittaisi mieltä sen verran, että ei joutuisi steroidi-aggreissa ainakaan suurempiin ongelmiin. Toivottavasti hän saa elämänsä raiteilleen, vaikutti hyvin sympaattiselta kaverilta, mutta niinkuin varmasti tässäkin tapauksessa, menneisyydessä tehdyt virheet seuraavat hautaan saakka - halusit tai et.

Aloitus

Työkohteeni ovat monesti kerrostaloja, joissa joudun käymään asunnoissa sisällä. Jos asukas ei ole kotona on käytössäni yleisavain, jolla pääsee kaikkialle. Vuodessa käyn noin 500-700:ssa asunnossa, joka käsittää suurimmaksi osaksi kerrostaloja. Reilu puolet näistä asunnoista on kaupungin vuokra-asuntoja, jotka sijaitsevat pääasiassa Helsingissä tai Espoossa. Lähes päivittäin olen tekemisissä mitä erilaisempien ihmisten kanssa, halusin tai en. Kolmessa vuodessa on ehtinyt jo syntyä selkeä käsitys siitä, millaisia ihmisiä missäkin asuu. Ihmiset voi jakaa viiteen ryhmään: 1.vanhukset, 2.lapsiperheet, 3.pariskunnat, 4.yksineläjät ja 5.hullut, alkoholistit, nistit, rikolliset ja erakot. Kaupungin vuokra-asunnoissa asuvista 60-70% voi suoraan laittaa ryhmään numero viisi. On ollut erittäin huolestuttavaa huomata, miten paljon ihmisillä on mielenterveydellisiä ongelmia ja miten paljon on yksinäisiä vanhuksia, joilla ei ole ketään läheisiä. Kuinka ihmisten paha olo heijastuu kaikkeen elämiseen ja ennen kaikkea siisteyteen. Ihmiset ovat eläimiä. Ihmiset elävät saastan keskellä eivätkä välitä siisteydestä. Kaikkialla on likaa, roskia, rojua, ruoan tähteitä, jätteitä ja paskaa. Edes pelkillä sanoilla ei voi antaa sitä todellista kuvaa siitä epäsiisteydestä, johon olen törmännyt monissa asunnoissa..tai ennemminkin läävissä.