torstai 13. lokakuuta 2011

Ongelmatapaus

Jos vuosittain käydään läpi satoja asuntoja, on sanomattakin selvää, että jossain vaiheessa tulee vastaan ikäviä tapauksia, niiltä ei voi välttyä! Ikävimpiä tapauksia ovat ne, joissa "kärsijänä" on lapset tai eläimet. Minua ei suoraan sanottuna voisi vähempää kiinnostaa alkoholistien, narkomaanien tai muidenkaan sekopäiden kurja elämä siinä määrin, että tuntisin sääliä tai myötätuntoa heitä kohtaan. Suomessa on varmasti apua tarjolla ongelmaan kuin ongelmaan. Täytyy vain itse päättää tehdä asioille jotain siinä vaiheessa, kun tuntuu siltä, että maailma alkaa painaa liikaa harteilla ja kaikki on menossa kovaa vauhtia päin persettä. Sen sijaan siinä vaiheessa, kun näillä edellä mainituilla tapauksilla on lapsia tai eläimiä elätettävänään ja hoidettavanaan, alan tuntea suurta vihaa näitä ihmisiä, heidän sukulaisiaan ja koko helvetin yhteiskuntaa kohtaan. Tekisi mieli jakaa omankädenoikeutta ja vedellä pitkin seiniä kaikkia asianomaisia, herättää ne saatanan vätykset. Miksi vitussa näin on päässyt tapahtumaan? Kuka on tästä vastuussa? Miksei ketään kiinnosta!!!?

Oma lapsuuteni ja nuoruuteni ei ollut myöskään ruusuisimmista päästä. Tiedän, millaista on elää pelossa ja epävarmuudessa omassa kodissa. Tiedän, miltä tuntuu, kun kolme sisarusta otetaan huostaan ja minut jätetään yksin selviämään siitä helvetistä, koska emme olleet verisukulaisia. Tiedän, että siihen kaikkeen paskaan turtuu ja lopulta vain lakkaa välittämästä, koska ei kukaan muukaan välitä. Silloin kyse on selviytymisestä. Jokainen päivä on oma taistelunsa. Pakko vain jaksaa ja kestää kaikki se paska, koska jonain päivänä olen tarpeeksi vanha ja tiedän, että pääsen pois siitä. Toiset pääsee, toiset ei. Ikävä totuus on se, että monet nuoret, jotka ovat käyneet läpi vaikean lapsuuden jäävät vanhempana sille tielle, jolle heidät on kotoa saatettu. Ei heiltä kukaan odota mitään, joten miksi pitäisi itsekään odottaa itseltää mitään. Tämä on mielestäni ehkä yksi suurimmista ongelmista koko yhteiskunnassa, kun puhutaan hyvinvoinnista. Ei ole mitään hyvinvointia, ei varsinkaan, kun itsekin näen joka päivä omin silmin, millaista paskaa ihmisten elämä voi pahimmillaan olla. Lapset ja nuoret tulisi saada ajoissa pois siitä ympäristöstä, joka 100% varmuudella vaikeuttaa heidän sopeutumistaan aikuisena enemmän tai vähemmän tähän yhteiskuntaan. Itse en koe olevani katkera omasta lapsuudestani, enkä vaihtaisi päivääkään pois, koska selvisin siitä. Tänä päivänä olen vahvempi kuin koskaan, niin fyysisesti kuin henkisestikin. En olisi se, mikä nyt olen ilman sitä elettyä elämää, joka on enää vain tahra muistoissani. Minulla on rakas vaimo, joka ymmärtää minua. Minulla on oma koti, jossa voin nukkua yöni rauhassa. Minulla on harrastus, joka pitää minut järjissäni. Minulla on työ, jolla voin rahoittaa kaikki kolme edellä mainittua. Minulla menee hyvin. Monilla saman läpikäyneillä ei mene. That's the biggest problem!

Tämänpäiväinen tapaus oli yksi pysäyttävimmistä omalla työurallani. Asunto oli ylimmässä kerroksessa, piilossa muilta. Oven avaa nuori ehkä 25-vuotias mies, jolla oli puolipitkät ja hieman kihartavat hiukset. Perus moppitukka siis. Hänellä oli päällänsä vanha kulahtanut NFL-toppatakki ja paskaiset toppahousut. Puolet hampaista puuttui ja varmuudella voin sanoa, että kiitos heroiinin, loputkin legoista on lähtenyt parin vuoden päästä. Asunto haisi aivan järkyttävälle, haistoin sen jo rappuun. Suoraan ulko-ovea vastapäätä oli ensimmäinen huone. Se oli lapsen. En halunnut uskoa sitä todeksi. Puoli minuuttia asunnossa ja teki mieli tehdä tästä moppitukasta historiaa. Lapsi oli noin 7-8-vuotias. Vaatteet olivat ihan siistit. Ulkoapäin ei huomaisi, millaisessa huumeluolan ja kaatopaikan sekoituksessa hän asui. Kello oli noin kymmenen. Mielessäni heräsi kysymys, miksi tämä nuori kaveri ei ollut koulussa, koska ei hän kipeältäkään vaikuttanut. Pelasi pleikkaria omassa huoneessaan, jossa oli myös kissa. Kumpaakin kävi sääliksi.

Yritin ensin hengittää nenän kautta, mutta se osoittautui hyvin aikaisessa vaiheessa mahdottomaksi. Haju oli niin kuvottava, että ensimmäisen oksennusrefleksin tulemiseen meni kokonaiset kaksi minuuttia. Miten kukaan pystyi asumaan tällaisessa läävässä, en vaan voinut käsittää. Loppuajan hengittelin suun kautta. Mieluiten en olisi hengittänyt ollenkaan. Kaikista mieluiten olisin kääntynyt jo ovella ja lähtenyt vittuun koko talosta. Tunsin, kuinka kaikki ne mädäntyvät saastan, lian ja paskan hajut tarttuivat kitalakeeni. Ajatus kuvotti minua ja taas olin lähellä oksentaa suoraan moppitukan päälle. Ei saatana, täältä on päästä pois nopeasti, kuiskasin työkaverilleni. Vielä oli mentävä keittiöön. Sinne pääsi olohuoneen kautta. Olohuoneessa istui joku rillipää, joka ei tuntunut olevan kovinkaan perillä maailman menosta. Siinä se istui ja möllötti telkkarista jotain leffaa. Telkkari huusi niin kovalla kuin siitä vain lähti ääntä. Lattiat ja pöydät olivat niin täynnä roskia, paskaa ja mädäntyviä ruokia, että ei ollut kovin vaikea päätellä, mistä kaikkialta se haju oli peräisin. Moppitukka kävi aina välillä lätisemässä jotain, en muista mitä. Yritin vain tehdä kaikkeni, että en olisi oksentanut ja pääsisin mahdollisimman nopeasti pois sieltä. Lähtiessämme sanoin vielä moikat pikkukaiffarille ja hän hymyili. Yritin nähdä hänen silmistään jonkin merkin siitä, että hän haluaisi apua, pois siitä paskasta. En nähnyt mitään. En onnea, en surua, en tyytymättömyyttä. Hän oli tyytynyt kohtaloonsa. Hänen sotansa oli vasta alussa. Omasta puolestani voin luvata, että asia ei jää tähän. Minun velvollisuuteni on tehdä asiasta ilmoitus jollekin taholle. Olkoon se taho sitten poliisi tai sosiaaliviranomainen, siellä on jonkun käytävä fyysisesti tarkastamassa, onko tuon lapsen koti terve ympäristö kasvaa. Toivon todella, että hän saisi oikean kodin ja ympäristön, jossa kasvaa, koska muuten hänellä ei ole tulevaisuutta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti