Mokkaroiskeet Palatsissa

Muutaman kerran vuodessa päästään töihin Helsingin keskustaan, huom. päästään. Kaikkien noiden lähiöhelvettien jälkeen työnteko keskustassa tuntuu lomalta. Talot ovat toinen toistaan hienompia ja asunnotkin suhteellisen hulppeita verrattuna johonkin Jakomäen ghettoon. Oman mielenrauhani kannalta asukkaatkin ovat keskustassa suurimmaksi osaksi tasaisen tylsiä. On turkismummoja, teräsvaareja, opiskelijoita, elämässä menestyjiä, rikkaita, perijöitä ja muutama höyrypääkin, jotta ei kävisi liian tylsäksi tuo työnteko. Monet asunnot ovat kuin suoraan sisustuslehtien sivuilta, mutta toiset taas kuin ydinlaskeuman jäljiltä. Himohamstrausta osataan siis harrastaa muuallakin kuin Itä-Helsingin lähiöissä.

Paremmasta ääripäästä muistuu mieleeni eräs asunto aivan ydinkeskustasta. Se oli varmaankin arvokkain kiinteistö Suomessa, missä olen ikinä eläessäni ollut. Huoneita oli ainakin kuusi ja neliöitä niin paljon, että en osaa sormillani edes laskea. Huonekorkeus oli ainakin viisi metriä ja ikkunat olivat isoja. Kaikki huonekalut, matot, peilit ja elektroniikka oli hienointa ja kalleinta, mitä on tarjolla. Vessapaperikin oli jotain tuhat vuotta vanhaa papyrusta, mihin oli nuolenpääkirjoituksella raapustettu tikku-ukkoja ja muita historiallisia luolamaalauksia. Sitä, miksi olin kiinnittänyt huomioni vessapaperiin, onkin aivan oma tarinansa. Helsingin keskustassa on paljon pieniä kivoja kahviloita, jotka aamuisin kutsuvat väsyneitä työmiehiä laulullaan kuin kiimaiset seireenit. Ne ovat kuin ansoja, joihin joka aamu lankeaa. Kuppi kahvia maksaa sen viisi euroa ja yleensä se on niin vahvaa, että silmät alkaa tapittaa päässä kuin pahimmallakin narkkarilla. Sen lisäksi, että syke nousee kofeiini-yliannostuksen takia tappiin, niin vatsassakin alkaa käydä helvetinmoinen pörinä ja pärinä. Paskat saattaa lävähtää housuun hetkenä minä hyvänsä. Silloin on yleensä kyse minuuteista, jotka tuntuvat sekunteilta.

Noissa vanhoissa keskustan kerrostaloissa on monesti se huono puoli, että niissä ei harvemmin ole yleisiä wc-tiloja kellareissa, joita esimerkiksi työmiehet voisivat tarvittaessa käyttää. Silloin ei auta muu kuin toivoa, että asunnossa ei ole ketään kotona, koska posliinin rappauksesta lähtee ikävä ääni, joka monesti jättää jälkeensä vieläkin ikävämmät jäljet. Minun onnekseni ja tämän palatsin omistajan epäonneksi ketään ei ollut kotona, ja sain rauhassa suunnistaa suorinta tietä lähimpään toilettiin. Se olikin varmaan kallein kolmen neliön wc, missä olen ikinä käynyt. Jos se pelkkä huussi olisi etuovessa myytävänä niin villi hinta-arvio siitä voisi olla noin 200k euroa. Valokatkaisijasta syttyi vessaan valot ja sen lisäksi siellä alkoi samalla soida klassinen musiikki, Ludwig van Beethoven tai jokin vastaava. Seinät ja lattiat oli päällystetty marmorilla. Hanat ja muut metalliset osat olivat kaikki kullattuja. Käsipyyhe oli kudottu kamelinkarvoista ja tosiaan wc-paperikin oli varmaankin samaa, mitä Saudi Arabialaiset öljymiljardöörit käyttävät hanureidensa pyyhkimiseen. Missään ei ollut pienintäkään pölyhiukkasta. Olisin voinut nuolla lattiat ja pöntönreunukset ilman pelkoa siitä, että saisin minkäänlaista koleraa tai muutakaan bakteeria. Ainut huono puoli tässä wc:ssä oli se, että musiikin äänenvoimakkuutta ei voinut säätää isommalle. Omasta rybäristä lähti nimittäin sellaiset rumpusoolot, että Beethovenin viides sinfonia kuullosti sen rytinän keskellä vain pelkältä tuulen kuiskaukselta, joka ei tässä tapauksessa ollut hyvä asia. Yläkerran mummelit varmaan luulivat, että Neuvostoliiton suurpommitukset saisivat jatkoa lähes 70 vuoden tauon jälkeen. Nyt niillä paskiaisilla oli jo käytössään biologisetkin aseet, koska silmiä kirveli ja hengitys lamaantui, mitä enemmän sitä karmeaa paskanhajua sisuksiinsa hengitteli. Toivottavasti en aiheuttanut kovin suuria traumoja kenellekään tällä vastuuttomalla toiminnallani. Itse nautin kuitenkin jokaisesta minuutista, jonka sain tällä kullatulla pöntöllä viettää. Unelmissani kuvittelin jo, kuinka asuisin siinä palatsissa ja saisin joka aamu viettää pyhän puolituntisen siinä pytyllä Hesari sylissä ja Monte Cristo-sikari huulessa. Ehkä jonain päivänä vielä..