Vuosi sitten loppusyksystä olimme Helsinkiläisessä kerrostalossa töissä. Saavuimme kohteeseen joka aamu puoli kahdeksan jälkeen. Monena aamuna talon parkkipaikalla tuli vastaan yksi asukas, joka halusi joka kerta sopia ja varmistaa tietyn päivän, jolloin tulisimme hänen asuntoonsa. Sovimme jo alkuviikosta, että tulisimme perjantaina, koska silloin hänellä oli vapaapäivä ja se päivä sopi myös meille hyvin. Joka kerta, kun hän tuli aamulla vastaan niin hän kysyi, tulemmeko perjantaina. "Kyllä, perjantaina kello kahdeksan", niinkuin olimme jo sata kertaa sopineet. Seuraavaksi hän kertoi omistavansa kaksi "saatanan vihaista" rottweileria, jotka söisivät meidät elävältä, jos erehtyisimme menemään asuntoon ilman asukkaan läsnäoloa. Tämänkin hän muisti mainita joka aamu. Harvemmin on todellisuudessa tullut sellaista tilannetta vastaan, että asukkaan ilmoittama "vaarallinen koira" olisi ollut oikeasti pelkäämisen arvoinen. Enemmän harmaita hiuksia on aiheutunut näistä koirien omistajista, jotka luulevat, että niiden pikku-puudelit voisivat syödä karhun elävältä, tai satakiloisen roudan raiskaaman ja elämän pieksemän työmiehen. Ei tule kuuloonkaan. Niin kauan kuin minulla on ollut turvakengät jalassa niin yksikään vittupää, nisti, rottweileri tai sen omistaja ei ole uskaltanut tulla kokeilemaan onneaan. Se tunne, kun Sievin turvakenkä heilahtaa koteloon vuosien Taekwondo-harjoittelun saattelemana, voi olla niinkin ikimuistoinen, että se jää viimeiseksi kerraksi, kun joku tarjoilee suun kautta jotain pientä purtavaa. Judge Dredd has left the building.
Viimein tuli perjantai ja olimme rottweiler-miehen oven takana heti aamusta, niinkuin olimme sopineet. Mietin pienessä päässäni, että millainenkohan verikoiralauma meitä on siellä odottamassa. Soitimme ovikelloa. Oven avaa samurain näköinen suomalainen mies valkoisessa hihattomassa paidassaan. Pikimusta liimaletti oli vedetty niin tiukalle ponnarille, että veri ei kiertänyt ainakaan yläpäässä sillä kaverilla. Menimme asuntoon sisään. Kyseessä oli noin 30 neliöinen yksiö. Mitään merkkejä hänen mainitsemistaan rottweilereista tai ylipäänsä niiden olemassaolosta ei ollut. Ei ruokakuppeja, ei hihnoja, ei mitään koiriin liittyvää. Huomioni kiinnittyi ainoastaan seinillä oleviin samuraimiekkoihin ja kendo-keppeihin, niitä oli paljon. Sensei oli siis puhunut vaan rehellisesti paskaa ja halusi vahtia, ettei kukaan vaan varasta hänen paskaisia kalsareitaan tai bambu-keppejään. Siinä sitten mietin taas pienessä mielessäni, että mikähän tämä pikku-ninja mahtaa olla miehiään. Pitäisikö vetästä vaan dunkkuun ja laittaa kaveri hetkeksi lepäämään niin saataisiinpahan tehdä ainakin työt rauhassa. Oli nimittäin sen verran rasittava tapaus, että sai kyllä verenpaineet nousemaan, mitä enemmän niitä juttuja joutui kuuntelemaan. Hän tykitti jatkuvasti mitä tyhmempiä kysymyksiä ja ennenkuin kumpikaan meistä edes ehti avata suutaan, niin hän pamahti sentin päähän naamasta ja kysyi, "ai mitä?!". "Löytyykö sieltä hormista mitään elämää?" No ei si.."AI MITÄ?" Niin että ei siel.."AI MITÄ LÖYTYY?" Eisiellämitäänolesaatana!!!! "AI MITÄ SIELLÄ EI OLE? MITÄ MEINAATTE NYT TEHDÄ SILLE?" Kun keskustelu oli kymmenen minuutin ajan tuolla tasolla niin oli parempi todeta, että matka jatkuu seuraavaan höyrylään. Mieli olisi tehnyt ottaa pari erää keppiurheilua tämän kävelevän kysymysmerkin kanssa, mutta kendoilun sijaan olisin varmaan ottanut seinältä Katanan ja tehnyt vanhan kunnon japanialaisen harakirin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti