Keräilijä

Olen jo aikaisemminkin maininnut kirjoituksissani tästä koulukunnasta, joita myös himohamstraajiksi kutsutaan. Näihin ihmisiin törmää säännöllisesti alueesta riippumatta. Tästä vielä astetta kovempia nuggetteja ovat true hamstraajat, jotka keräävät asuntoonsa kaiken mahdollisen, ja mahdottoman. Näitä tapauksia ei sen sijaan tule kovin usein vastaan, onneksi. Näin pikaisesti laskettuna mieleeni muistuu ehkä viisi tapausta, jotka ovat saaneet itselleni aikaiseksi todellisen WAU-efektin. Onhan se jo itsessään kyky tai ominaiasuus, jos pystyy haalimaan asuntoonsa kattoa myöten kaikkea romua ja paskaa, ja vielä kuvitella tarvitsevansa kaikkea sitä rompetta jossain hamassa tulevaisuudessa. Toisaalta, onhan se totta, että ihminen on alkujaan keräilijä. Kaikkea pitää haalia, koska ikinä ei voi tietää, jos vaikka vedenpaisumus yllättää ja niistä sadoista purkeista ja purnukoista voisi sitten leipasta jonkin helvetin pelastusveneen. Todellisuudessa, jos pienessä hiprakassa rööki putoaakin huulesta, niin menee ehkä nanosekuntti ja koko helvetin läävä palaa kuin pätsi. Siinä sopii sitten naapureidenkin toivoa, ettei kyseisellä keräilijällä ole ihan hirveästi mitään sodanaikaisia räjähdekokoelmia tai muitakaan kaasukätköjä asunnossaan. Kaikkea on tullut nimittäin nähtyä.

Olimme jokin aika sitten Helsingissä. Samassa lähiössä, missä asusti myös vanhat ystävämme rullakkomies ja bilettäjä. Meininki oli siis taattu. Muutamana aamuna pihalla tuli vastaan eräs vanhempi harmaahapsi, joka oli aina menossa pyörällään jonnekin. Kypärän alta hulmusi pitkä harmaa fleda ja naamaa koristi aina niin iloinen, hampaaton hymy. Eräänä aamuna hän tuli rappukäytävässä vastaan, kun olimme nousemassa hänen kerrokseensa. "Olette ilmeisesti tulossa tänään minun asuntooni?" Kyllä vain ,vastasin. "Älkää toki ihmetelkö, kun siellä on aika paljon tavaraa. Yritin raivata sinne tilaa teille, mutta en lupaa, että sitä ihan hirveästi olisi siitäkään huolimatta." Nooh, eiköhän me sinne jotenkin sovita, naurahdin. Kuvittelin jo mielessäni, millainen kaatopaikka meitä olisi siellä odottamassa. Toivoin oikeastaan vain sitä, että siellä ei haisisi ihan järkyttävän pahalle. Pysyisin tajuissani sen kymmenisen minuuttia, mitä siellä tarvitsisi olla, enkä kuukahtaisi hapenpuutteeseen heti ovesta sisään astuessani. Ennen lähtöään pappa vielä avasi tarinaansa meille sen verran, että kertoi hänen vaimonsa vaipuneen koomaan kuusi vuotta sitten. Hän kävi edelleen päivittäin sairaalassa katsomassa vaimoaan, ja itse asiassa oli menossa sinne nytkin. "Sen jälkeen sitä tavaraa vaan alkoi kertyä, enkä minä sille oikein voinut mitään. Kyllä siellä huomaa, että naista ei ole vähään aikaan ollut pitämässä järjestystä yllä, mutta koittakaa nyt kuitenkin sopia sinne tavaroiden joukkoon jotenkin..Niin ja muistakaa painaa ulko-ovi lähtiessänne kunnolla kiinni, ettei varkaat vaan pääse asuntoon."

Asunnossa tosiaan oli tavaraa parin kirpputorillisen verran. Kirjoja oli kasattu torneiksi ja valleiksi seinien vierustoille. Parvekkeella oli varmaan viisi pyörää ja sisältäkin niitä löytyi kolme. Romukasoissa oli tauluja, ruukkuja, radioita, laatikoita, vaatteita. Ikkunalaudoilla kuolleita kasveja ja lattioilla lisää kirjoja. Olohuoneessa kulki noin puolen metrin levyinen väylä, joka vei keittiöön. Muuten tavaraa olikin sitten joka puolella. Kasat oli parhaimmillaan noin parimetrisiä. Makuuhuoneessa oli jätetty tilaa sängylle, mutta muuten oli paikat pullollaan kirjoja ja rojua. Haju oli tunkkainen ja kaikki ne paskaiset vaatteet antoivat vielä viimeisen silauksen kämpässä leijuvalle odöörille. Dunkkis ei kuitenkaan ollut niin paha, että vedet olisi valunut silmistä hengittäessä, mutta jos siellä olisi pidempään viettänyt aikaa niin varmasti olisi jonkin astman saanut niistä itiöistä, mitä siellä joutui kitusiinsa hengittelemään.