Keräilijä

Olen jo aikaisemminkin maininnut kirjoituksissani tästä koulukunnasta, joita myös himohamstraajiksi kutsutaan. Näihin ihmisiin törmää säännöllisesti alueesta riippumatta. Tästä vielä astetta kovempia nuggetteja ovat true hamstraajat, jotka keräävät asuntoonsa kaiken mahdollisen, ja mahdottoman. Näitä tapauksia ei sen sijaan tule kovin usein vastaan, onneksi. Näin pikaisesti laskettuna mieleeni muistuu ehkä viisi tapausta, jotka ovat saaneet itselleni aikaiseksi todellisen WAU-efektin. Onhan se jo itsessään kyky tai ominaiasuus, jos pystyy haalimaan asuntoonsa kattoa myöten kaikkea romua ja paskaa, ja vielä kuvitella tarvitsevansa kaikkea sitä rompetta jossain hamassa tulevaisuudessa. Toisaalta, onhan se totta, että ihminen on alkujaan keräilijä. Kaikkea pitää haalia, koska ikinä ei voi tietää, jos vaikka vedenpaisumus yllättää ja niistä sadoista purkeista ja purnukoista voisi sitten leipasta jonkin helvetin pelastusveneen. Todellisuudessa, jos pienessä hiprakassa rööki putoaakin huulesta, niin menee ehkä nanosekuntti ja koko helvetin läävä palaa kuin pätsi. Siinä sopii sitten naapureidenkin toivoa, ettei kyseisellä keräilijällä ole ihan hirveästi mitään sodanaikaisia räjähdekokoelmia tai muitakaan kaasukätköjä asunnossaan. Kaikkea on tullut nimittäin nähtyä.

Olimme jokin aika sitten Helsingissä. Samassa lähiössä, missä asusti myös vanhat ystävämme rullakkomies ja bilettäjä. Meininki oli siis taattu. Muutamana aamuna pihalla tuli vastaan eräs vanhempi harmaahapsi, joka oli aina menossa pyörällään jonnekin. Kypärän alta hulmusi pitkä harmaa fleda ja naamaa koristi aina niin iloinen, hampaaton hymy. Eräänä aamuna hän tuli rappukäytävässä vastaan, kun olimme nousemassa hänen kerrokseensa. "Olette ilmeisesti tulossa tänään minun asuntooni?" Kyllä vain ,vastasin. "Älkää toki ihmetelkö, kun siellä on aika paljon tavaraa. Yritin raivata sinne tilaa teille, mutta en lupaa, että sitä ihan hirveästi olisi siitäkään huolimatta." Nooh, eiköhän me sinne jotenkin sovita, naurahdin. Kuvittelin jo mielessäni, millainen kaatopaikka meitä olisi siellä odottamassa. Toivoin oikeastaan vain sitä, että siellä ei haisisi ihan järkyttävän pahalle. Pysyisin tajuissani sen kymmenisen minuuttia, mitä siellä tarvitsisi olla, enkä kuukahtaisi hapenpuutteeseen heti ovesta sisään astuessani. Ennen lähtöään pappa vielä avasi tarinaansa meille sen verran, että kertoi hänen vaimonsa vaipuneen koomaan kuusi vuotta sitten. Hän kävi edelleen päivittäin sairaalassa katsomassa vaimoaan, ja itse asiassa oli menossa sinne nytkin. "Sen jälkeen sitä tavaraa vaan alkoi kertyä, enkä minä sille oikein voinut mitään. Kyllä siellä huomaa, että naista ei ole vähään aikaan ollut pitämässä järjestystä yllä, mutta koittakaa nyt kuitenkin sopia sinne tavaroiden joukkoon jotenkin..Niin ja muistakaa painaa ulko-ovi lähtiessänne kunnolla kiinni, ettei varkaat vaan pääse asuntoon."

Asunnossa tosiaan oli tavaraa parin kirpputorillisen verran. Kirjoja oli kasattu torneiksi ja valleiksi seinien vierustoille. Parvekkeella oli varmaan viisi pyörää ja sisältäkin niitä löytyi kolme. Romukasoissa oli tauluja, ruukkuja, radioita, laatikoita, vaatteita. Ikkunalaudoilla kuolleita kasveja ja lattioilla lisää kirjoja. Olohuoneessa kulki noin puolen metrin levyinen väylä, joka vei keittiöön. Muuten tavaraa olikin sitten joka puolella. Kasat oli parhaimmillaan noin parimetrisiä. Makuuhuoneessa oli jätetty tilaa sängylle, mutta muuten oli paikat pullollaan kirjoja ja rojua. Haju oli tunkkainen ja kaikki ne paskaiset vaatteet antoivat vielä viimeisen silauksen kämpässä leijuvalle odöörille. Dunkkis ei kuitenkaan ollut niin paha, että vedet olisi valunut silmistä hengittäessä, mutta jos siellä olisi pidempään viettänyt aikaa niin varmasti olisi jonkin astman saanut niistä itiöistä, mitä siellä joutui kitusiinsa hengittelemään.

Hampuusi

Kannabiksen kotikasvatus tuntuu olevan suhteellisen yleistä tänä päivänä. Kuukauden sisällä on tullut vastaan jo kaksi selkeää tapausta, joissa molemmissa on nähty kohtalaisen paljon vaivaa tämän höpöheinän kasvatuksen suhteen. Molemmissa tapauksissa tämä voimakkaasti tuoksuva puutarha on sijoitettu lastenhuoneen vaatekomeroon.

Viimeisin tapaus tuli vastaan pari päivää sitten. Olimme lähellä Kalliota, tätä päihteiden ja huorien mekkaa. Asukas oli aiemmin soittanut ja sopinut, että tulisimme hänen asuntoonsa vasta loppuviikosta, koska silloin hän saisi "koiransa" hoitoon. Saavuimme sovittuna päivänä. Oveen oli jätetty lappu, jossa luki: "Asuntoon voi mennä, koira on tämän päivän hoidossa." Menimme asuntoon. Heti ulko-oven avattuamme nenään iski aivan tajuton kannabiksen haju. Tiesimme jo siinä vaiheessa, että asunnossa on oltava jonkinlainen kannabisviidakko. Ihme jos naapurit eivät olleet haistaneet sitä käryä missään vaiheessa, koska sen verran voimakas tuoksahdus oli kyseessä. Koiraa hänellä tuskin oli, koska mitään koiran olemassaoloon liittyvää ei asunnosta löytynyt. Kieltämättä oli ihan hyvä keino pelata lisäaikaa meidän tuloa ajatellen. Asunnon kaikki fönärit oli sepposen selällään, mutta tuuletus ei ollut kovin tehokasta tai ainakaan tuottanut haluttua tulosta. Olohuoneen nurkkaan oli kasattuna autostereoita ja muuta rompetta. Näyttivät siltä kuin ne olisivat olleet varastettuja. Muuten asunto oli aika tavallisen näköinen. Lasten leluja oli olohuoneen lattialla ja lapsen makuuhuonekin oli normaalin poikalapsen huoneen näköinen.

Vaikka asunnossa oli erittäin vahva marijuanan haju, niin missään ei näkynyt mitään kotihortonomiaan liittyvää. Ei tietenkään. Sitähän varten asukas oli soittanut ja sopinut ajan, jolloin voisimme tulla asuntoon. Hän tarvitsi vain pari päivää aikaa kärrätäkseen kaikki puskat väliaikaiseen jemmaan johonkin, ehkä kellariin. Haju oli kuitenkin epäilyttävän vahva, joten olin sitä mieltä, että jossain niiden oli oltava jemmassa. On se nyt perkele, kun työmies haistaa paukut, mutta missään ei muka ole itse tuotetta. Lapsen makkarissa oli vaatehuone. Siellähän sen kasvimaan oli oltava, ja siellähän se oli. Hyllyjen edessä oli noin pari metriä korkea vanerilevy, jonka takana oli kirkas lamppu, sumupullot ja muut härpäkkeet, mutta itse tuote puuttui edelleen. Ne oli siirretty parempaan jemmaan meidän vierailun ajaksi. Olin hiukan pettynyt, kun en saanut konkreettista todistusaineistoa tämän kotikasvattajan puuhista. Toisaalta, vittuakos minä olisin tehnyt, vaikka asunnosta olisi löytynyt sata kasvia. Jokainen tehkööt minun puolestani mitä tykkää. Eikä tuo kotikasvatuskaan ole omasta mielestäni pahimmasta päästä, kun puhutaan huumerikollisuudesta. Eniten tässäkin tapauksessa ehkä hiersi ajatus siitä, että hänellä oli pieni poika, jonka vaatehuoneessa tätä kasvatusta harrastettiin.

Juuri, kun olimme lähdössä, kiinnitin huomioni vielä erääseen seikkaan. Olohuoneessa oli keskikokoinen arkku, joka toimi olohuoneen pöytänä. Se on ihan normaalia, onhan meilläkin himassa samanlainen. Se, että arkun alareunasta lähti sähköjontoja oli taas hiukan epäilyttävää. Pakkohan sinnekin oli kurkata, koska se olisi muuten jäänyt kaivelemaan jälkeenpäin. Eipä tullut suurena yllätyksenä, että sinnekin oli rakennettu pieni kasvattamo miehen pössyttelyjä varten. Jos Suomen poliisi maksaisi minulle kymmenen euroa jokaisesta käräytetystä hampuusista, olisin aika rikas mies..

Verikoiria ja Kendo-Mies

Vuosi sitten loppusyksystä olimme Helsinkiläisessä kerrostalossa töissä. Saavuimme kohteeseen joka aamu puoli kahdeksan jälkeen. Monena aamuna talon parkkipaikalla tuli vastaan yksi asukas, joka halusi joka kerta sopia ja varmistaa tietyn päivän, jolloin tulisimme hänen asuntoonsa. Sovimme jo alkuviikosta, että tulisimme perjantaina, koska silloin hänellä oli vapaapäivä ja se päivä sopi myös meille hyvin. Joka kerta, kun hän tuli aamulla vastaan niin hän kysyi, tulemmeko perjantaina. "Kyllä, perjantaina kello kahdeksan", niinkuin olimme jo sata kertaa sopineet. Seuraavaksi hän kertoi omistavansa kaksi "saatanan vihaista" rottweileria, jotka söisivät meidät elävältä, jos erehtyisimme menemään asuntoon ilman asukkaan läsnäoloa. Tämänkin hän muisti mainita joka aamu. Harvemmin on todellisuudessa tullut sellaista tilannetta vastaan, että asukkaan ilmoittama "vaarallinen koira" olisi ollut oikeasti pelkäämisen arvoinen. Enemmän harmaita hiuksia on aiheutunut näistä koirien omistajista, jotka luulevat, että niiden pikku-puudelit voisivat syödä karhun elävältä, tai satakiloisen roudan raiskaaman ja elämän pieksemän työmiehen. Ei tule kuuloonkaan. Niin kauan kuin minulla on ollut turvakengät jalassa niin yksikään vittupää, nisti, rottweileri tai sen omistaja ei ole uskaltanut tulla kokeilemaan onneaan. Se tunne, kun Sievin turvakenkä heilahtaa koteloon vuosien Taekwondo-harjoittelun saattelemana, voi olla niinkin ikimuistoinen, että se jää viimeiseksi kerraksi, kun joku tarjoilee suun kautta jotain pientä purtavaa. Judge Dredd has left the building.

Viimein tuli perjantai ja olimme rottweiler-miehen oven takana heti aamusta, niinkuin olimme sopineet. Mietin pienessä päässäni, että millainenkohan verikoiralauma meitä on siellä odottamassa. Soitimme ovikelloa. Oven avaa samurain näköinen suomalainen mies valkoisessa hihattomassa paidassaan. Pikimusta liimaletti oli vedetty niin tiukalle ponnarille, että veri ei kiertänyt ainakaan yläpäässä sillä kaverilla. Menimme asuntoon sisään. Kyseessä oli noin 30 neliöinen yksiö. Mitään merkkejä hänen mainitsemistaan rottweilereista tai ylipäänsä niiden olemassaolosta ei ollut. Ei ruokakuppeja, ei hihnoja, ei mitään koiriin liittyvää. Huomioni kiinnittyi ainoastaan seinillä oleviin samuraimiekkoihin ja kendo-keppeihin, niitä oli paljon. Sensei oli siis puhunut vaan rehellisesti paskaa ja halusi vahtia, ettei kukaan vaan varasta hänen paskaisia kalsareitaan tai bambu-keppejään. Siinä sitten mietin taas pienessä mielessäni, että mikähän tämä pikku-ninja mahtaa olla miehiään. Pitäisikö vetästä vaan dunkkuun ja laittaa kaveri hetkeksi lepäämään niin saataisiinpahan tehdä ainakin työt rauhassa. Oli nimittäin sen verran rasittava tapaus, että sai kyllä verenpaineet nousemaan, mitä enemmän niitä juttuja joutui kuuntelemaan. Hän tykitti jatkuvasti mitä tyhmempiä kysymyksiä ja ennenkuin kumpikaan meistä edes ehti avata suutaan, niin hän pamahti sentin päähän naamasta ja kysyi, "ai mitä?!". "Löytyykö sieltä hormista mitään elämää?" No ei si.."AI MITÄ?" Niin että ei siel.."AI MITÄ LÖYTYY?" Eisiellämitäänolesaatana!!!! "AI MITÄ SIELLÄ EI OLE? MITÄ MEINAATTE NYT  TEHDÄ SILLE?" Kun keskustelu oli kymmenen minuutin ajan tuolla tasolla niin oli parempi todeta, että matka jatkuu seuraavaan höyrylään. Mieli olisi tehnyt ottaa pari erää keppiurheilua tämän kävelevän kysymysmerkin kanssa, mutta kendoilun sijaan olisin varmaan ottanut seinältä Katanan ja tehnyt vanhan kunnon japanialaisen harakirin.