keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Ilmaveivit Ja Nyrkkikyllikki

Sattuipa eräässä Espoolaisessa lähiössä! Eletään tätä talvea. Pakkaset on vapistu ja sievä paskanhaju alkaa taas pilkistää keltaisten lumikasojen alta. Tämä on maentavinta aikaa vuodesta. Maisemat on kuin ydinlaskeuman jäljiltä. Ihmiset on kuin myrkyn nielleitä. Ei edes Japanilaiset tanssihousut piristä tätä vitutusta. Olen myös huomannut, että vanhuus ei jarruta tulemisessaan. Päivät menee suurimmaksi osaksi miettiessä, mihin voisi mennä kuselle..tai minne kehtaisi kusta. Juot kupin kahvia ja kuset kolme, pidätyskyky lähentelee nollaa. Levarit eli motareiden varsilla olevat levähdyspaikat alkaa olla tuttuja. Siellä seisoo tien reunassa minä ja kolme homoa kusella, tai siis minä kusen ja kolme homoa hakkaa hansikkaaseen minkä kätösistään ehtii. Jos olette koskaan ajanut Lahden motaria ja vähän ennen Keravaa on jo ensimmäinen "levari". Katsokaapa huviksenne, miten paljon siellä on aina autoja. Ei voi, ei vaan voi alkaa väsyttää jo Keravan kohdalla, mutta on siellä porukkaa enemmän kuin Flow-festivaaleilla konsanaan. Miekkoset siellä istuu autoissaan. Jotkut yksin, jotkut kaksin..Oli miten oli, mutta käsikaasua siellä useimmiten annetaan. On se vatkaaminen sen verran hurjaa, että sillä veivaamisella saisi kermat vaahdotettua kymmeniin kakkuihin. Näin se on!

Takaisin asiaan. Oltiin siis Espoossa. Yhtiöön kuului useampi talo. Talolta talolle sai raahata kaikki mahdolliset työkalut mukanaan. Toisen talon kohdalla käännyin nurkan takaa, normaaliin tapaan tyhjä katse alaviistoon. Seuraava muistikuva on, kun makaan X-asennossa maassa. Työkalut kymmenen metrin säteellä siellä sun täällä. Rillit sojotti poikittain naamalla niin härskisti, että olisin hävennyt jos ei olisi sattunut niin saatanasti päähän. Joku insinööri oli keksinyt integroida mattojen tamppaustelineen suoraan talon seinästä niin, että metalliputket tapittaa suoraan silmien korkeudella. Nurkan takaa, kun painelin reipasta kävelyvauhtia ja seurasin lumessa näkyvää kusivanaa niin eihän sitä tolppaa voinut nähdä, mutta tuntea sitäkin paremmin. Duunikaveri oli kuolla naurusta. Olisin tintannut päin näköä, jos ei olisi näkynyt tähtiä. Jatkoin pötköttelyä siinä maassa ja samassa kuului parvekkeelta huuto: "Tarviitko apua? Olen sairaanhoitaja ammatiltani." Yritin esittää coolia. Silmäkulmassa mandariinin kokoinen kuhmu, eikä mitään hajua olinko kuussa vaiko maassa. Hajusta päätellen liian lähellä maata, sen kusivanan pystyi jo maistamaan. Ystävällinen sairaanhoitaja tuli ulos ja otti kourallisen sitä keltaista lunta siitä maasta. Kiitin Luojaani, ettei se antanut lumipesua. Siinä aikamme ihmeteltiin ja totesin, että eiköhän mennä hommiin. Nää urakat on kilpailutettu niin nahoille, että ei tässä ole aikaa jäädä lumeen makaamaan. Sairaanhoitaja oli eri mieltä ja passitti duunikaverin kuskaamaan minut terkkariin. Kävin sieltä sitten hakemassa kahenkybän jääpussin ja Buranan. Ei tullut aivotärähdystä tälläkään kertaa, mutta en koskaan unohda sitä, että mattoteline oli tähän päivään mennessä ensimmäinen, joka meikäläisen onnistui tyrmäämään.

Seuraavana päivänä entistä ehompana hommat oli taas täydessä vauhdissa. Päätä särki, perinteiseen malliin. En tiedä johtuiko se siitä mattotelineestä vai niistä asukkaista, jotka sitkeästi polttivat sitä rössöä sisällä, vaikka on parvekeet ja kaikki, saatana! Puolessa välissä päivää soitin taas ovikelloa. Ei reagointia. Ovessa luki niin vaikea nimi, että sijoitin sen jonnekin Kosovon tai Turkin nurkille. Avasin oven ja koputin vielä välioveen. Ei vieläkään reagointia, mutta ei ihme. Oli jynkky sen verran kovalla, ettei kaiffari kuullut olenkaan minun tuloani. Äänistä päätellen kuulosti siltä kuin lätkäjengi olisi pumpannut pubiruususta viimeisiä mehuja irti. Huusin eteisessä kovaan ääneen: "HUOLTOMIES TÄÄLLÄ!" Sitten näkyi vaan, kun kurdi juoksi sloddi kädessä ympäri olohuonetta etsimässä kalsareitaan. Kai se oli kiimoissaan heittänyt ne niin kauas pelialueelta, ettei enää löytänyt niitä. Aikansa siinä sekoiltuaan uskalsin taas kurkata välioven takaa. Tällä kertaa oli bokserit jalassa, mutta teltta oli edelleen pystyssä. "Ei vittu", ajattelin. Mies sai vihdoin sanottua jotain: "What are you doing here?" Olen huoltomies, vastasin. Enkä ehtinyt edes vastata, kun ukko oli jo hävinnyt takaisin läppärin ääreen. Siellä pauhasi edelleen poke ja Özmil tajusi, että sen voisi laittaa jo ehkä pois. Tunnelma oli jo muutenkin ehkä vähän turhan homahtava. Painelin siitä sitten olohuoneen poikki kohti keittiötä. Tunnelma oli lievästi sanottuna vaivaantunut. Özmil yritti siinä sitten Facettaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan..tyyny tiiviisti haarovälissä.

ComeBack!

Huhhuh! Jo on aikoihin eletty! Vuodet on vierineet ja se näkyy naamasta. Täällä taas! Olisitko uskonut!?

En oikein tiedä, mistä tätä vyyhtiä lähtisi purkamaan. Muistin jokin aika sitten tämän Pandoran lippaan, jota omaksi salaiseksi päiväkirjaksikin joskus tunnustin. Luin vanhoja tekstejä ja repeilin. Olin unohtanut jo monet monet hyvät tapaukset tästä vuosien varrelta. Sattui sinänsä hyvään saumaan, koska nyt on taas vahva kutina, että uusia tapauksia on tulossa ja vanhoja olisi hyvä tallentaa arkistoihin.

Mitä on tapahtunut vuosien varrella?

Paljon. Työ on kuitenkin sama, työkaverikin on sama. Työkokemustakin on jo kymmenisen vuoden edestä tässä samassa firmassa, joka on rypenyt milloin pohjamudissa, milloin hopeadollareissa. Nyt menee kuitenkin kovaa ja lasit on witun nopeet, niin kuin lähiöissä kuuluukin. Tässäkin firmassa on käynyt onneaan kokeilemassa vaikka minkä näköistä germittiä ja puupäätä. Nyt on rosteri taas lähestulkoon sama kuin ihan alussa. Yksi entinen NHL-dropoutti ja yksi vanha viisari mahtuu joukkoon. Ne on hyviä tyyppejä!

Toivottavasti lukevia silmäpareja vielä löytyy, eihän tässä mennyt kuin 4-5 vuotta välissä! Lets Rock!

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Maatuskaa

Ensiksi pahoitteluni, että päivitykset ovat olleet "vähän" jäissä viime aikoina. Muutto ja sata muuta huonoa tekosyytä yrittää laastaroida tätä huonoa omatuntoa, joka vuotaa verta joka kerta, kun löydän itseni makaamasta sohvalta katsomasta Satuhäitä. Jatkumoa on kuitenkin luvassa, halusitte tai ette!! I ain't going nowhere. Pari kuukautta tuli muutenkin tehtyä ihan "oikeita" töitä, jolloin sielu sai hetken levähtää eikä tarvinnut ojentaa näitä betonitalojen valopäitä. Nyt ollaan taas bäk in bisnes ja huomattu on, että mikään ei ole muuttunut. Hulluja riittää ja blogi jatkuu onnellisena. Päivityksiä tulee sitä mukaan, kun jotain kertomisen arvoista osuu kohdalle.

Espoon ja Helsingin rajan tuntumasta, aivan merenrannan välittömästä läheisyydestä löytyy eräs pieni kaupunginosa, jonka olen kuvitellut aina olevan ylemmän keskiluokan parempaa asuinaluetta. Pienen ostarin takaa löytyy kuitenkin 60-70-luvuilla rakennettu betonilähiökompleksi, jonka olemassaoloa en koskaan edes tiennyt olevan. Nämä kerrostalot sijaitsevat kivenheiton päässä merestä, mutta itse kerrostalot ovat jo parhaat päivänsä nähneitä. Ja kieltämättä näin on myös asukkaidenkin suhteen. Suurin osa asunnoista on alkuperäisessä kunnossaan eikä niille ole tehty mitään remontteja. Suurin osa asukkaista ei ole edes yrittänyt sisutaa kodistaan viihtyisää vaan ne toimivat lähinnä varastoina tai kaatopaikkoina.

Nousimme portaita pitkin kolmanteen kerrokseen. Heti portaiden yläpäässä oli asunto, jonka oven edustalla lojui kaksi likaista "Persialaista" ovimattoa, rikkinäinen kukkaruukku ja jokin epämääräinen muovikassi, jossa oli vaatteita. Ensimmäinen ajatus oli, että kyseessä olisi erään tumman hipiän omaavan vähemmistön hallitsema sukumaja. Nimi ovessa paljasti kuitenkin, että asukas tai asukkaat olisivat venäläisiä. Soitimme ovikelloa, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Menimme sisään yleisavaimella. Ensimmäinen ajatus oli taas, että "mitä vittua"??

Silmät yritti löytää kaiken sen rojun keskeltä ruumista tai tajutonta narkkaria, mutta mitään ihmiselävää -tai kuollutta ei siinä läävässä ollut. Keittiössä pesukone linkosi, joten asukas saattoi tulla hetkenä minä hyvänsä. Eteinen oli täynnä lehtiä, roskia ja vaatteita. Heti eteisestä vasemmalla oli iso noin viiden neliömetrin kokoinen vaatehuone, jonka ovi oli irroitettu. Vaatehuone oli lähes kattoa myöten täynnä roskapusseja, vaatteita ja muuta rojua. Lattialla oli myös paljon hiuksia tai jonkin eläimen karvoja. Haju ei ollut tälläkään kertaa kovin mairitteleva.


Vähän matkan päässä oikealla oli makuuhuone, joka oli yhtä läävä kuin ensivaikutelma eteisestä antoi olettaa. Sängyssä oli likaiset peitot ja lakanat. Lakanoissa näkyi verisiä tahroja, mutta ne eivät kuitenkaan näyttäneet siltä, että joku olisi joskus fileroitu hengiltä hellien lemmenleikkien jälkimainingeissa. Rojujen keskeltä pilkahteli kalliin näköisiä huonekaluja ja nurkkapöydällä paistoi uusi Mac-tietokone. Kyseinen asukas ei voinut olla siis ihan pers'aukinen.


Olohuone olikin sitten täynnä erinäköistä krääsää. Asukas myi ilmeisesti rihkamakoruja työkseen, koska pöydät notkuivat korurasioita ja muita "helmikaulakoruja". Samoin keittiön pöydät olivat peittyneet tyhjistä purkeista, laatikoista, ruoantähteistä ja likaisista astioista. Haju ei ollut mitenkään luoksensa kutsuva, joten kovin läheistä tuttavuutta en keittiön kanssa halunnut tehdä. Koomista oli, että olohuoneen nurkassa surisi sähköinen ilmanputsari. Ilmeisesti asukas tiesi itsekin, että asunnossa ei ole kovin freeshi ilma. Siivous ei ole vain tainnut tulla mieleen.


Poistuimme asunnosta ja olimme jo menossa seuraavaan asuntoon, kun hissistä astuu ulos noin 40-vuotias nainen suht ison vinttikoiran kanssa. Tiesin jo siinä vaiheessa, että tämä nainen oli edellisen asunnon asukas. Moikkasin naista. Hän näytti lähinnä hämmentyneeltä. Nainen katsoi ensin minua, sitten asuntoaan ja taas uudestaan minua, mutta ei saanut sanottua sanottavaansa. Oletettavasti hän olisi halunnut tiedustella, olemmeko jo käyneet hänen asunnossaan vai olimmeko vasta menossa sinne. Koira palloili rapussa vapaana ja viereinen naapuri avasi oven, kun olimme soittaneet juuri hänen ovikelloaan. Samoin tein, kun ovi aukesi niin koira pauhkasi sisälle tähän vieraaseen asuntoon. Tämä koiran omistaja näytti hätääntyneeltä, mutta ei tehnyt asialle mitään. Toisteli vaan hiljaisella äänellä "voi kauhistus, voi kauhistus". Asunnon omistaja yritti hätistellä koiraa ulos asunnosta huonolla menestyksellä. Hänellä oli itsellään kissa, joka otti asian lopulta hoitaakseen. Ensin tiikerimäistä sähinää ja murinaa, sen jälkeen salamannopeita jabeja noin viisi sekunnissa ja koira tuli mielellään ulos asunnosta. Ei ollut kuulema ensimmäinen kerta, kun näin kävi. Viimeksi, kun sama koira laukkasi avoimesta ovesta sisään jälki oli paljon rumempaa.


lauantai 19. marraskuuta 2011

Keräilijä

Olen jo aikaisemminkin maininnut kirjoituksissani tästä koulukunnasta, joita myös himohamstraajiksi kutsutaan. Näihin ihmisiin törmää säännöllisesti alueesta riippumatta. Tästä vielä astetta kovempia nuggetteja ovat true hamstraajat, jotka keräävät asuntoonsa kaiken mahdollisen, ja mahdottoman. Näitä tapauksia ei sen sijaan tule kovin usein vastaan, onneksi. Näin pikaisesti laskettuna mieleeni muistuu ehkä viisi tapausta, jotka ovat saaneet itselleni aikaiseksi todellisen WAU-efektin. Onhan se jo itsessään kyky tai ominaiasuus, jos pystyy haalimaan asuntoonsa kattoa myöten kaikkea romua ja paskaa, ja vielä kuvitella tarvitsevansa kaikkea sitä rompetta jossain hamassa tulevaisuudessa. Toisaalta, onhan se totta, että ihminen on alkujaan keräilijä. Kaikkea pitää haalia, koska ikinä ei voi tietää, jos vaikka vedenpaisumus yllättää ja niistä sadoista purkeista ja purnukoista voisi sitten leipasta jonkin helvetin pelastusveneen. Todellisuudessa, jos pienessä hiprakassa rööki putoaakin huulesta, niin menee ehkä nanosekuntti ja koko helvetin läävä palaa kuin pätsi. Siinä sopii sitten naapureidenkin toivoa, ettei kyseisellä keräilijällä ole ihan hirveästi mitään sodanaikaisia räjähdekokoelmia tai muitakaan kaasukätköjä asunnossaan. Kaikkea on tullut nimittäin nähtyä.

Olimme jokin aika sitten Helsingissä. Samassa lähiössä, missä asusti myös vanhat ystävämme rullakkomies ja bilettäjä. Meininki oli siis taattu. Muutamana aamuna pihalla tuli vastaan eräs vanhempi harmaahapsi, joka oli aina menossa pyörällään jonnekin. Kypärän alta hulmusi pitkä harmaa fleda ja naamaa koristi aina niin iloinen, hampaaton hymy. Eräänä aamuna hän tuli rappukäytävässä vastaan, kun olimme nousemassa hänen kerrokseensa. "Olette ilmeisesti tulossa tänään minun asuntooni?" Kyllä vain ,vastasin. "Älkää toki ihmetelkö, kun siellä on aika paljon tavaraa. Yritin raivata sinne tilaa teille, mutta en lupaa, että sitä ihan hirveästi olisi siitäkään huolimatta." Nooh, eiköhän me sinne jotenkin sovita, naurahdin. Kuvittelin jo mielessäni, millainen kaatopaikka meitä olisi siellä odottamassa. Toivoin oikeastaan vain sitä, että siellä ei haisisi ihan järkyttävän pahalle. Pysyisin tajuissani sen kymmenisen minuuttia, mitä siellä tarvitsisi olla, enkä kuukahtaisi hapenpuutteeseen heti ovesta sisään astuessani. Ennen lähtöään pappa vielä avasi tarinaansa meille sen verran, että kertoi hänen vaimonsa vaipuneen koomaan kuusi vuotta sitten. Hän kävi edelleen päivittäin sairaalassa katsomassa vaimoaan, ja itse asiassa oli menossa sinne nytkin. "Sen jälkeen sitä tavaraa vaan alkoi kertyä, enkä minä sille oikein voinut mitään. Kyllä siellä huomaa, että naista ei ole vähään aikaan ollut pitämässä järjestystä yllä, mutta koittakaa nyt kuitenkin sopia sinne tavaroiden joukkoon jotenkin..Niin ja muistakaa painaa ulko-ovi lähtiessänne kunnolla kiinni, ettei varkaat vaan pääse asuntoon."

Asunnossa tosiaan oli tavaraa parin kirpputorillisen verran. Kirjoja oli kasattu torneiksi ja valleiksi seinien vierustoille. Parvekkeella oli varmaan viisi pyörää ja sisältäkin niitä löytyi kolme. Romukasoissa oli tauluja, ruukkuja, radioita, laatikoita, vaatteita. Ikkunalaudoilla kuolleita kasveja ja lattioilla lisää kirjoja. Olohuoneessa kulki noin puolen metrin levyinen väylä, joka vei keittiöön. Muuten tavaraa olikin sitten joka puolella. Kasat oli parhaimmillaan noin parimetrisiä. Makuuhuoneessa oli jätetty tilaa sängylle, mutta muuten oli paikat pullollaan kirjoja ja rojua. Haju oli tunkkainen ja kaikki ne paskaiset vaatteet antoivat vielä viimeisen silauksen kämpässä leijuvalle odöörille. Dunkkis ei kuitenkaan ollut niin paha, että vedet olisi valunut silmistä hengittäessä, mutta jos siellä olisi pidempään viettänyt aikaa niin varmasti olisi jonkin astman saanut niistä itiöistä, mitä siellä joutui kitusiinsa hengittelemään.























lauantai 5. marraskuuta 2011

Hampuusi

Kannabiksen kotikasvatus tuntuu olevan suhteellisen yleistä tänä päivänä. Kuukauden sisällä on tullut vastaan jo kaksi selkeää tapausta, joissa molemmissa on nähty kohtalaisen paljon vaivaa tämän höpöheinän kasvatuksen suhteen. Molemmissa tapauksissa tämä voimakkaasti tuoksuva puutarha on sijoitettu lastenhuoneen vaatekomeroon.

Viimeisin tapaus tuli vastaan pari päivää sitten. Olimme lähellä Kalliota, tätä päihteiden ja huorien mekkaa. Asukas oli aiemmin soittanut ja sopinut, että tulisimme hänen asuntoonsa vasta loppuviikosta, koska silloin hän saisi "koiransa" hoitoon. Saavuimme sovittuna päivänä. Oveen oli jätetty lappu, jossa luki: "Asuntoon voi mennä, koira on tämän päivän hoidossa." Menimme asuntoon. Heti ulko-oven avattuamme nenään iski aivan tajuton kannabiksen haju. Tiesimme jo siinä vaiheessa, että asunnossa on oltava jonkinlainen kannabisviidakko. Ihme jos naapurit eivät olleet haistaneet sitä käryä missään vaiheessa, koska sen verran voimakas tuoksahdus oli kyseessä. Koiraa hänellä tuskin oli, koska mitään koiran olemassaoloon liittyvää ei asunnosta löytynyt. Kieltämättä oli ihan hyvä keino pelata lisäaikaa meidän tuloa ajatellen. Asunnon kaikki fönärit oli sepposen selällään, mutta tuuletus ei ollut kovin tehokasta tai ainakaan tuottanut haluttua tulosta. Olohuoneen nurkkaan oli kasattuna autostereoita ja muuta rompetta. Näyttivät siltä kuin ne olisivat olleet varastettuja. Muuten asunto oli aika tavallisen näköinen. Lasten leluja oli olohuoneen lattialla ja lapsen makuuhuonekin oli normaalin poikalapsen huoneen näköinen.

Vaikka asunnossa oli erittäin vahva marijuanan haju, niin missään ei näkynyt mitään kotihortonomiaan liittyvää. Ei tietenkään. Sitähän varten asukas oli soittanut ja sopinut ajan, jolloin voisimme tulla asuntoon. Hän tarvitsi vain pari päivää aikaa kärrätäkseen kaikki puskat väliaikaiseen jemmaan johonkin, ehkä kellariin. Haju oli kuitenkin epäilyttävän vahva, joten olin sitä mieltä, että jossain niiden oli oltava jemmassa. On se nyt perkele, kun työmies haistaa paukut, mutta missään ei muka ole itse tuotetta. Lapsen makkarissa oli vaatehuone. Siellähän sen kasvimaan oli oltava, ja siellähän se oli. Hyllyjen edessä oli noin pari metriä korkea vanerilevy, jonka takana oli kirkas lamppu, sumupullot ja muut härpäkkeet, mutta itse tuote puuttui edelleen. Ne oli siirretty parempaan jemmaan meidän vierailun ajaksi. Olin hiukan pettynyt, kun en saanut konkreettista todistusaineistoa tämän kotikasvattajan puuhista. Toisaalta, vittuakos minä olisin tehnyt, vaikka asunnosta olisi löytynyt sata kasvia. Jokainen tehkööt minun puolestani mitä tykkää. Eikä tuo kotikasvatuskaan ole omasta mielestäni pahimmasta päästä, kun puhutaan huumerikollisuudesta. Eniten tässäkin tapauksessa ehkä hiersi ajatus siitä, että hänellä oli pieni poika, jonka vaatehuoneessa tätä kasvatusta harrastettiin.

Juuri, kun olimme lähdössä, kiinnitin huomioni vielä erääseen seikkaan. Olohuoneessa oli keskikokoinen arkku, joka toimi olohuoneen pöytänä. Se on ihan normaalia, onhan meilläkin himassa samanlainen. Se, että arkun alareunasta lähti sähköjontoja oli taas hiukan epäilyttävää. Pakkohan sinnekin oli kurkata, koska se olisi muuten jäänyt kaivelemaan jälkeenpäin. Eipä tullut suurena yllätyksenä, että sinnekin oli rakennettu pieni kasvattamo miehen pössyttelyjä varten. Jos Suomen poliisi maksaisi minulle kymmenen euroa jokaisesta käräytetystä hampuusista, olisin aika rikas mies..

torstai 3. marraskuuta 2011

Verikoiria ja Kendo-Mies

Vuosi sitten loppusyksystä olimme Helsinkiläisessä kerrostalossa töissä. Saavuimme kohteeseen joka aamu puoli kahdeksan jälkeen. Monena aamuna talon parkkipaikalla tuli vastaan yksi asukas, joka halusi joka kerta sopia ja varmistaa tietyn päivän, jolloin tulisimme hänen asuntoonsa. Sovimme jo alkuviikosta, että tulisimme perjantaina, koska silloin hänellä oli vapaapäivä ja se päivä sopi myös meille hyvin. Joka kerta, kun hän tuli aamulla vastaan niin hän kysyi, tulemmeko perjantaina. "Kyllä, perjantaina kello kahdeksan", niinkuin olimme jo sata kertaa sopineet. Seuraavaksi hän kertoi omistavansa kaksi "saatanan vihaista" rottweileria, jotka söisivät meidät elävältä, jos erehtyisimme menemään asuntoon ilman asukkaan läsnäoloa. Tämänkin hän muisti mainita joka aamu. Harvemmin on todellisuudessa tullut sellaista tilannetta vastaan, että asukkaan ilmoittama "vaarallinen koira" olisi ollut oikeasti pelkäämisen arvoinen. Enemmän harmaita hiuksia on aiheutunut näistä koirien omistajista, jotka luulevat, että niiden pikku-puudelit voisivat syödä karhun elävältä, tai satakiloisen roudan raiskaaman ja elämän pieksemän työmiehen. Ei tule kuuloonkaan. Niin kauan kuin minulla on ollut turvakengät jalassa niin yksikään vittupää, nisti, rottweileri tai sen omistaja ei ole uskaltanut tulla kokeilemaan onneaan. Se tunne, kun Sievin turvakenkä heilahtaa koteloon vuosien Taekwondo-harjoittelun saattelemana, voi olla niinkin ikimuistoinen, että se jää viimeiseksi kerraksi, kun joku tarjoilee suun kautta jotain pientä purtavaa. Judge Dredd has left the building.

Viimein tuli perjantai ja olimme rottweiler-miehen oven takana heti aamusta, niinkuin olimme sopineet. Mietin pienessä päässäni, että millainenkohan verikoiralauma meitä on siellä odottamassa. Soitimme ovikelloa. Oven avaa samurain näköinen suomalainen mies valkoisessa hihattomassa paidassaan. Pikimusta liimaletti oli vedetty niin tiukalle ponnarille, että veri ei kiertänyt ainakaan yläpäässä sillä kaverilla. Menimme asuntoon sisään. Kyseessä oli noin 30 neliöinen yksiö. Mitään merkkejä hänen mainitsemistaan rottweilereista tai ylipäänsä niiden olemassaolosta ei ollut. Ei ruokakuppeja, ei hihnoja, ei mitään koiriin liittyvää. Huomioni kiinnittyi ainoastaan seinillä oleviin samuraimiekkoihin ja kendo-keppeihin, niitä oli paljon. Sensei oli siis puhunut vaan rehellisesti paskaa ja halusi vahtia, ettei kukaan vaan varasta hänen paskaisia kalsareitaan tai bambu-keppejään. Siinä sitten mietin taas pienessä mielessäni, että mikähän tämä pikku-ninja mahtaa olla miehiään. Pitäisikö vetästä vaan dunkkuun ja laittaa kaveri hetkeksi lepäämään niin saataisiinpahan tehdä ainakin työt rauhassa. Oli nimittäin sen verran rasittava tapaus, että sai kyllä verenpaineet nousemaan, mitä enemmän niitä juttuja joutui kuuntelemaan. Hän tykitti jatkuvasti mitä tyhmempiä kysymyksiä ja ennenkuin kumpikaan meistä edes ehti avata suutaan, niin hän pamahti sentin päähän naamasta ja kysyi, "ai mitä?!". "Löytyykö sieltä hormista mitään elämää?" No ei si.."AI MITÄ?" Niin että ei siel.."AI MITÄ LÖYTYY?" Eisiellämitäänolesaatana!!!! "AI MITÄ SIELLÄ EI OLE? MITÄ MEINAATTE NYT  TEHDÄ SILLE?" Kun keskustelu oli kymmenen minuutin ajan tuolla tasolla niin oli parempi todeta, että matka jatkuu seuraavaan höyrylään. Mieli olisi tehnyt ottaa pari erää keppiurheilua tämän kävelevän kysymysmerkin kanssa, mutta kendoilun sijaan olisin varmaan ottanut seinältä Katanan ja tehnyt vanhan kunnon japanialaisen harakirin.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Saddamin Postilokero

Kuukausi sitten olimme pääkaupunkiseudulla eräässä lähiöiden lähiössä, jossa asui niin paljon vähiksiä ja urpoja, että ajoittain hermoja kiristeli aivan saatanasti. Asukkaille jaettavassa tiedotteessa kävi ilmi, että työmiehillä pitää olla esteetön pääsy niihin paikkoihin, missä työt tultaisiin suorittamaan. Reilusta parista sadasta asunnosta ilmeisesti vain kymmenessä osattiin lukea, koska kaikissa muissa asunnoissa meni puolet ajasta siihen, että ensin raivattiin kaikki romut ja kukkaruukut pois tieltä. Sen jälkeen jotkut vielä kehtasi kitistä, kuinka paljon vaivaa heille aiheutui siitä, että ME siirrettiin niitä räkäpallojen kuorruttamia kirjoituspöytiä ja kirjahyllyjä pois ikkunoiden edestä selkä vääränä. Saatanan apinat!

Vaikka lähes kaikilla asukkailla oli ongelmia ymmärtää tiedotteessa annettuja ohjeita niin kyllä nämä eläinihmiset veivät taas potin kotiin. Hekään eivät ymmärrä tiedotteesta mitään muuta kuin sen, että heidän kusenhajuisiin persläpiinsä on joku tulossa tekemään jotain töitä. Voi helvetin perse sitä puhelimen pirinää, kun kaikki kissojen, koirien, häkkimarsujen, käpylehmien ja undulaattien omistajat alkavat soittaa kilpaa ja sopia minuutilleen tarkkaa aikaa, milloin meidän sopisi tulla heidän karsinoihinsa. Automaattinen oletushan on se, että me päästetään kissat vapaiksi ja tehdään koirista rukkaset jos omistaja ei ole paikalla vahtaamassa ja päivittelemässä, kuinka vaarallinen ja arvaamaton perheen kaksikiloinen villakoira voi olla. Siinähän sitten yrität sopia näiden kaikkien höyrypäiden kanssa jotain tarkkaa aikaa, kun kalenteri on autossa ja ainut hollilla oleva paperi on sepaluksesta roikkuva vessapaperin palanen. Tietäähän sen, että kitinää ja sanomista siitä vain tulee lopulta, kun yrität näiden kanssa hoitaa yhtään mitään. Karu totuus kun vain sattuu olemaan se, että kaikkien hamstereiden ja kultakalojen omistajien kanssa ei voi sopia mitään aikoja, koska siellä saisi olla muuten vahtaamassa viikonloputkin kellon kanssa, jahka heille sattuisi sopimaan joku tietty päivä ja aika - mielellään kolmen ja neljän välissä iltapäivällä, koska herätyskello soi työttömillä vasta kahden jälkeen.


Ei näistä eläinihmisistä tämän enempää tällä kertaa. Samaisessa kohteessa tuli vastaan eräs maahanmuuttaja-asukki, jonka ovessa oli valikoivin "ei mainoksia"-lappu, mihin olen koskaan törmännyt.




















Kieltämättä sai ihan makoisat naurut. Varsinkin, kun asukkaalla ei tosiaan ollut kotonaan muuta kuin kuva Allahista ja patjanjämät homehtumassa olohuoneen nurkassa. Tarpeeseen siis tulisi sossun tarjoamat huonekalut ja elektroniikka. Toivottavasti hän ei tosissaan luule, että Posti-Patella olisi aikaa alkaa valikoimaan näitä hänelle mieluisia mainoksia, vaikka olisi minkälainen hymäri raapustettuna lapun perään. Kaupanpäälle tulee aivan varmasti Kirkko ja Kaupunki, Perussuomalaisten viikkojulkaisu sekä työkkärin avoimet työpaikat-lehti. Tulisi aivan varmasti jos minä jakaisin mainoksia näille kaiffareille.