Sattuipa eräässä Espoolaisessa lähiössä! Eletään tätä talvea. Pakkaset on vapistu ja sievä paskanhaju alkaa taas pilkistää keltaisten lumikasojen alta. Tämä on maentavinta aikaa vuodesta. Maisemat on kuin ydinlaskeuman jäljiltä. Ihmiset on kuin myrkyn nielleitä. Ei edes Japanilaiset tanssihousut piristä tätä vitutusta. Olen myös huomannut, että vanhuus ei jarruta tulemisessaan. Päivät menee suurimmaksi osaksi miettiessä, mihin voisi mennä kuselle..tai minne kehtaisi kusta. Juot kupin kahvia ja kuset kolme, pidätyskyky lähentelee nollaa. Levarit eli motareiden varsilla olevat levähdyspaikat alkaa olla tuttuja. Siellä seisoo tien reunassa minä ja kolme homoa kusella, tai siis minä kusen ja kolme homoa hakkaa hansikkaaseen minkä kätösistään ehtii. Jos olette koskaan ajanut Lahden motaria ja vähän ennen Keravaa on jo ensimmäinen "levari". Katsokaapa huviksenne, miten paljon siellä on aina autoja. Ei voi, ei vaan voi alkaa väsyttää jo Keravan kohdalla, mutta on siellä porukkaa enemmän kuin Flow-festivaaleilla konsanaan. Miekkoset siellä istuu autoissaan. Jotkut yksin, jotkut kaksin..Oli miten oli, mutta käsikaasua siellä useimmiten annetaan. On se vatkaaminen sen verran hurjaa, että sillä veivaamisella saisi kermat vaahdotettua kymmeniin kakkuihin. Näin se on!
Takaisin asiaan. Oltiin siis Espoossa. Yhtiöön kuului useampi talo. Talolta talolle sai raahata kaikki mahdolliset työkalut mukanaan. Toisen talon kohdalla käännyin nurkan takaa, normaaliin tapaan tyhjä katse alaviistoon. Seuraava muistikuva on, kun makaan X-asennossa maassa. Työkalut kymmenen metrin säteellä siellä sun täällä. Rillit sojotti poikittain naamalla niin härskisti, että olisin hävennyt jos ei olisi sattunut niin saatanasti päähän. Joku insinööri oli keksinyt integroida mattojen tamppaustelineen suoraan talon seinästä niin, että metalliputket tapittaa suoraan silmien korkeudella. Nurkan takaa, kun painelin reipasta kävelyvauhtia ja seurasin lumessa näkyvää kusivanaa niin eihän sitä tolppaa voinut nähdä, mutta tuntea sitäkin paremmin. Duunikaveri oli kuolla naurusta. Olisin tintannut päin näköä, jos ei olisi näkynyt tähtiä. Jatkoin pötköttelyä siinä maassa ja samassa kuului parvekkeelta huuto: "Tarviitko apua? Olen sairaanhoitaja ammatiltani." Yritin esittää coolia. Silmäkulmassa mandariinin kokoinen kuhmu, eikä mitään hajua olinko kuussa vaiko maassa. Hajusta päätellen liian lähellä maata, sen kusivanan pystyi jo maistamaan. Ystävällinen sairaanhoitaja tuli ulos ja otti kourallisen sitä keltaista lunta siitä maasta. Kiitin Luojaani, ettei se antanut lumipesua. Siinä aikamme ihmeteltiin ja totesin, että eiköhän mennä hommiin. Nää urakat on kilpailutettu niin nahoille, että ei tässä ole aikaa jäädä lumeen makaamaan. Sairaanhoitaja oli eri mieltä ja passitti duunikaverin kuskaamaan minut terkkariin. Kävin sieltä sitten hakemassa kahenkybän jääpussin ja Buranan. Ei tullut aivotärähdystä tälläkään kertaa, mutta en koskaan unohda sitä, että mattoteline oli tähän päivään mennessä ensimmäinen, joka meikäläisen onnistui tyrmäämään.
Seuraavana päivänä entistä ehompana hommat oli taas täydessä vauhdissa. Päätä särki, perinteiseen malliin. En tiedä johtuiko se siitä mattotelineestä vai niistä asukkaista, jotka sitkeästi polttivat sitä rössöä sisällä, vaikka on parvekeet ja kaikki, saatana! Puolessa välissä päivää soitin taas ovikelloa. Ei reagointia. Ovessa luki niin vaikea nimi, että sijoitin sen jonnekin Kosovon tai Turkin nurkille. Avasin oven ja koputin vielä välioveen. Ei vieläkään reagointia, mutta ei ihme. Oli jynkky sen verran kovalla, ettei kaiffari kuullut olenkaan minun tuloani. Äänistä päätellen kuulosti siltä kuin lätkäjengi olisi pumpannut pubiruususta viimeisiä mehuja irti. Huusin eteisessä kovaan ääneen: "HUOLTOMIES TÄÄLLÄ!" Sitten näkyi vaan, kun kurdi juoksi sloddi kädessä ympäri olohuonetta etsimässä kalsareitaan. Kai se oli kiimoissaan heittänyt ne niin kauas pelialueelta, ettei enää löytänyt niitä. Aikansa siinä sekoiltuaan uskalsin taas kurkata välioven takaa. Tällä kertaa oli bokserit jalassa, mutta teltta oli edelleen pystyssä. "Ei vittu", ajattelin. Mies sai vihdoin sanottua jotain: "What are you doing here?" Olen huoltomies, vastasin. Enkä ehtinyt edes vastata, kun ukko oli jo hävinnyt takaisin läppärin ääreen. Siellä pauhasi edelleen poke ja Özmil tajusi, että sen voisi laittaa jo ehkä pois. Tunnelma oli jo muutenkin ehkä vähän turhan homahtava. Painelin siitä sitten olohuoneen poikki kohti keittiötä. Tunnelma oli lievästi sanottuna vaivaantunut. Özmil yritti siinä sitten Facettaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan..tyyny tiiviisti haarovälissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti